"Seuraava talvi oli ollut niin kauhean kylmä, ettei sellaista ole koskaan ollut Suomessa. Yhtämittaa oli täytynyt huoneissa pitää tulta ja sittenkin olivat kaikki värisseet vilusta ja öisin oli yhtä päätä kuulunut pauketta ja jyrinää, kun kivet muureissa olivat halkeilleet. Mutta ei siinä kyllin, vaan sisarten ja veljien oli täytynyt nälkääkin nähdä. Sillä vihovenäläinen oli taas käynyt hävitysretkillä Suomessa ja sen tähden ei luostari sinä talvena ollut saanut elatussaataviaan kuin muutamia kymmeniä tynnyreitä jyviä. Niitä oli sitten sisarten ja veljien täytynyt käsikivillä jauhaa ja elää koko talvi pelkällä jauhopuurolla ja vesivellillä. Sisar Helenan ei ollut kuitenkaan tarvinnut ottaa osaa näihin kärsimyksiin, sillä hän oli jo Tuomaan päivänä nukahtanut viimeiseen uneensa."
Priorissan viimeisen kertomuksen aikana oli Kaarinan huomio kokonaan kiintynyt Elinaan, joka oli laskenut neulomuksen polvilleen ja tuijotti eteensä suurin silmin ja näyttämättä enää ollenkaan kuulevan kertomusta. Kun priorissa oli lopettanut kertomuksensa ja huoneessa alkoi taas kuulua seinäraution nakutus sekä lumiryöppyjen sihinä ikkunaluukkujen takana, tuijotti Elina yhä eteensä. Mutta yhtäkkiä tapasi hän molemmin käsin rintaansa ja päästi vihlovan huudon, jota ikäänkuin kaikuna seurasivat säikähtyneiden sisarten uihkaukset.
"Lusifeerus, Lusifeerus! Varjele Pyhä Jumalan Äiti!" huusi hän läpitunkevasti ja vaipui samalla kouristusten vallassa jakkaralta lattialle.
Hätääntyneinä, voivotellen ja sydänalaansa pidellen karkasivat sisaret paikoiltaan ja pyörivät neuvottomina Elinan ympärillä. Kaarina koetti auttaa häntä ylös maasta, mutta Elina jäykistyi pitkin pituuttaan lattialle ja yhä huutaen neitsyt Maariaa avukseen Lusifeerusta vastaan sujutti hän itsensä kammottavaksi luokaksi, niin että ainoastaan pää ja kantapäät koskivat lattiaan. Tuskaisina ja neuvottomina seisoivat sisaret ympärillä ja Kaarina oli polvillaan lattialla, koettaen hillitä Elinaa, hokien hätäisesti: "Elina, rakas Elina…"
Mutta samalla vierähti sisar Agnes kiljahtaen lattialle ja veti hetkiseksi kaikkien huomion puoleensa. Siitä saakka kun Elina ensi kerran kiljasi, oli hän, hämärät silmänsä kauhusta laajentuneina ja eteenpäin kivertynyt leuka vapisten tuijottanut Elinaan. Hän hihkui käsittämättömiä sanoja, vääntelehti lattialla ja jännitti yhtäkkiä kaikkien kauhuksi koukkuisen vartalonsa samanlaiseksi luokaksi kuin Elinakin. Sisarista toiset nyyhkyttivät ja tekivät ristinmerkkejä, supisten katkonaisia rukouksia, toiset voihkailivat ja itkivät ääneensä. Kaikkia värisytti sama kauhu, aivankuin he jokainen olisivat olleet tuomittuja toinen toisensa jälkeen vaipumaan lattialle tuohon luonnottomaan asentoon.
Mutta Elina vaikeni vihdoin ja ojentui suoraksi. Silmät ummistettuina karskutti hän kiivaasti hampaitaan. Kaarina työnsi vasemman kätensä hänen niskansa alle ja koetti auttaa häntä istualleen. Kun sisar Agneskin vähitellen alkoi asettua, tointui abbedissa säikäyksestä, joka oli hänetkin saanut hetkeksi valtaansa, ja määräsi pari sisarta virittämään tulta sairastupaan. Toisten tuli kantaa sisaret Agnes ja Elina sinne, samalla kuin hän itse meni tutkimaan luostarin lääkevarastoa.
Nunnakonventin sairastupa, infirmitorium, oli heti konventtituvan vieressä. Kun sen uuniin oli saatu kunnollinen tuli, kannettiin sairaat sisään ja asetettiin eri seinustoilla oleville vuoteille. Kumpikin he olivat tajuttomassa tilassa, hengittäen epätasaisesti ja puuskuttamalla. Kun abbedissa tuli huoneeseen, käsissään muutamia rasioita ja koteloita, määräsi hän sisaret Annan ja Kaarinan sairaita valvomaan. Toisten tuli priorissan johdolla mennä kirkkoon rukoilemaan heidän puolestaan.
Hätäilevien sisarten poistuttua sairastuvasta ruvettiin abbedissan johdolla hoitamaan sairaita. Savipullossa oli juniperusöljyä, katajan marjoista keitettyä väkinestettä, jota oli kuumaan veteen sekotettuna annettava sairaille. Mutta kun nämä olivat suonenvetoisesti purreet hampaansa yhteen, ei lääkkeen antaminen käynyt päinsä. Sen sijaan päätettiin turvautua kaikissa sairauskohtauksissa tehokkaaseen suonen lyöntiin. Sisar Anna lähetettiin hakemaan isä Paavalia, jolla monien toimiensa ohella oli myöskin luostarin suonirauta hallussaan. Hetken kuluttua saapuikin isä Paavali, joka lämmitetyn oluthaarikan ääressä oli juuri tarkastellut luostarin tilejä eikä näyttänyt olevan lainkaan hyvillään tästä keskeytyksestä. Silmättyään tuikeasti sairaita alkoi hän kuivasti yskähdellen ja alahuuli pitkällä kaivaa pienestä nahkakotelosta suonirautaa.
Anna ja Kaarina väänsivät sisar Agneksen istualleen ja paljastivat hänen vasemman käsivartensa sekä sitoivat sen ympäri nauhan lähelle olkapäätä. Korkeina, sinisinä viiruina näkyivät laskimot kuihtuneessa käsivarressa. Kaarina piti sitä vaakasuorassa asennossa, Anna työnsi kipon varalle ja isä Paavali asetti vireeseen vedetyn pienen terän lähelle korkeimpana pullottavaa suonta. Hän painoi liipasinta, kuului napsaus ja terä iski pienen haavan. Mutta veri ei suihkunnutkaan ulos pitkänä kaarena, kuten tavallista, vaan haavasta tirskahti käsivarrelle ainoastaan muutama sinertävä pisara. Isä Paavali rypisti tyytymättömästi kulmiaan ja lausui hetken mietittyään:
"Mitäs, nythän onkin alakuun aika! Olisihan se pitänyt jo alkaessa tietää, ettei silloin verta lähde. Toista ei kannata yrittääkään", ja hän alkoi sovitella suonirautaa takaisin koteloon.