Täytyi koettaa muita keinoja. Abbedissa avasi yhden rasioistaan, jossa oli jauhetusta sinapista sekä yhdeksästi kantaneen lehmän tuumenkuusta tehtyä salvaa. Sairasten vuoteet nostettiin lähemmäs pesää ja tulen hohteessa alkoivat Anna ja Kaarina hieroa salvalla kummankin jalkapohjia. Sillä aikaa asetti abbedissa kummankin paljaalle rinnalle auringon noustessa poimittuja kuolemankouria, joissa oli yhdeksän parilehteä ja joita kuivattuina säilytettiin yhdessä koteloista. Keskiyön hetkenä poimituilla kuolemankourilla oli kuolettava vaikutus, mutta auringon noustessa poimitut päinvastoin herättivät tainoksissa olevan eloon. Kun sairasten tila näistä toimenpiteistä huolimatta pysyi muuttumatonna, otti abbedissa edelleen pienestä puurasiasta esille kaarneenkiven ja asetti sen sisar Agneksen vasempaan kainalokuoppaan. Se oli pikimusta, peukalon pään kokoinen kivi, löydetty korpin pesästä. Niitä tavattiin aniharvoin ja niillä oli erinomainen vaikutus kaikenlaisissa sairauksissa. Myöskin oli kaarneenkivellä sellainen ominaisuus, että se teki näkymättömäksi sen, joka piti sitä suussaan. Mutta sellainen itsensä näkymättömäksi tekeminen oli jumalatonta, sillä se tapahtui pahanhengen vaikutuksesta. Sellaisesta kaarneenkiven väärin käyttämisestä oli olemassa varottava esimerkkikin. Muutaman jo kuolleen luostarisisaren oli nimittäin kerran vallannut syntinen halu päästä näkemään, millaista veljien puolella luostaria oli. Niinpä oli hän ottanut salaa kiven ja pistänyt suuhunsa, kiivennyt välimuurin yli ja näkymättömänä liikkunut munkkiluostarin puolella sekä kuunnellut veljien keskusteluja. Mutta hänen kiivetessään takaisin muurin yli oli juuri alettu soittaa tertiamessuun ja kun sisar sen johdosta oli ruvennut lausumaan enkelitervehdystä, oli kivi pudonnut hänen suustaan. Siitä säikähtyneenä oli hän horjahtanut sekä pudonnut itsekin alas munkkien pihalle ja taittanut jalkansa.

Milloin tavalliset lääkkeet, voiteet, salvat ja suonenlyönnit eivät auttaneet, turvauduttiin ihmeitätekeviin pyhäinjäännöksiin, joita säilytettiin kirkossa olevassa reliikkikaapissa. Siellä oli Pyhän Henrikin kaulanikama, jonka Maunu Tavast oli toimittanut luostarin haltuun; veli Matiaksen pyhiinvaellusmatkaltaan tuoma Pyhän Fransiskuksen hammas; Vadstenan luostarin lahjottama Pyhän Birgittan hiuskihara sekä hänen pyhän tyttärensä, Katariina-rouvan sukkanauha, joka varsinkin verenvuotoja ehkäistäessä näyttäysi hyvin tehokkaaksi, sekä vielä monta muuta vähemmän arvoista esinettä. Mutta tällä kertaa ei niihin tarvinnut turvautua, sillä abbedissan harkitsemat apukeinot osottausivat riittäviksi. Sisar Agnes avasi silmänsä ja palasi vähitellen tuntoihinsa. Silloin muutettiin kaarneenkivi sisar Elinan kainalokuoppaan, sillä hän oli vielä tajutonna, vaikka hengittikin jo tasaisemmin.

Sisar Agnes oli hyvin heikko ja puhekykynsä oli hän puolittain kadottanut. Vaivoin saatiin hänen kankeasta soperruksestaan sen verran selvää, että hän halusi ripitystä ja viimeistä voitelua. Abbedissa lähetti Annan toimittamaan sanaa munkkiluostarin puolelle, että sieltä tulisi joku pappisveli suorittamaan näitä viimeisiä toimituksia.

Kaarina säpsähti kuullessaan, että tänne tulisi pappisveli. Entäpä se olisi Antti! Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja häntä melkein pelotti mahdollisuus, että hän yhtäkkiä joutuisi silmäkkäin Antin kanssa. Ettei abbedissa huomaisi hänen mielenliikutustaan, painui hän Elinan jalkoja hieroessaan mahdollisimman kumaraan. Ja kun käytävästä kuului askelia, oli häneltä vähällä hengitys salpautua ja hän toivoi kiihkeästi, ettei se olisi Antti. Mutta siitä huolimatta tunsi hän pettymystä kun ovelta kuului isä Henrikin äänellä:

"Pax huic domo! — Rauha tälle huoneelle!"

Isä Henrikki asetti pöydälle öylättiastian, kalkin ja ampullan, jossa oli pyhää öljyä viimeiseen voiteluun, sekä alkoi lukea rukouksia sairaan puolesta. Anna sytytti hiljaa vahakynttilän, joka asetettiin sisar Agneksen käteen. Toimituksen kuluessa alkoivat kellot soida iltamessuun. Kaarina seisoi kädet ristissä Elinan vuoteen ääressä ja hänen korvissaan kaikuivat ripittäjän sanat, joita hän ei kuitenkaan tajunnut, sillä ajatuksissaan seurasi hän toisia sisaria lehterille ja odotti Pyhän Joakimin alttarin ääreltä kuulevansa Antin äänen.

* * * * *

Annan ja Kaarinan oli jäätävä sairastupaan koko yöksi. Elina oli yhä tiedotonna, mutta hän ei purrut enää hampaitaan niin lujasti yhteen, joten hänelle oli saatu annetuksi muutama tilkka juniperusöljyä. Hän makasi suorana ja hengitti tasaisesti, Kaarinan istuessa matalalla jakkaralla vuoteen vieressä. Sisar Agnes, jonka vuoteen äärellä Anna istui, voihki hiljalleen. Pesässä paloi yhä tuli, ilma huoneessa oli lämmin ja raskas ja siinä tuntui vahva voiteiden haju.

Puoliyö oli jo käsissä ja Kaarina tunsi ankaraa painostusta silmäluomissaan. Hän katsahti vielä kerran Elinaa ja antoi sitten päänsä vaipua vuoteen reunalle. Hetken hän vielä kuuli korvissaan Elinan hengityksen, Agneksen voihkinan ja puiden risahtelun pesässä, mutta ykskaks siirtyi hän kokonaan toiseen ympäristöön. Hän oli kotona ja istui iltahämyssä ikkunan ääressä, tuijottaen kadulle ja odottaen vaaleatukkaista teiniä. Hän oli yksin huoneessa ja hänen ympärillään oli melkein luonnoton hiljaisuus. Taivaanranteella kumotti suurena ja liikkumatonna heleää punainen täysikuu, jonka pinnalla vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, että luuli niiden melkein liikkuvan. Yhtäkkiä alkoi seinärautio nakuttaa tavattoman selvästi ja heleästi ja silloin kuu alkoi muistuttaa suunnattoman suuria ihmiskasvoja, jotka värähtelivät äänettömästä naurusta. Seinäraution nakutus paisui paisumistaan, kunnes se muistutti vasaran kalketta heleästi soipaa alasinta vasten. Häntä alkoi kammottaa, mutta silloin näki hän odottamansa teinin munkin puvussa kulkevan ohi ja viittaavan hänelle. Hän lähti kiiruusti ulos ja hänen ihmeekseen eivät porstuan lattiapalkit kolanneet kuten tavallisesti, vaan antoivat pehmeästi perään kuin vieterit. Kun hän tuli kadulle, kulki munkki jo taampana edellä ja näytti kuin sen jalat eivät kävellessä koskisi katuun. Häntä rupesi yhä raskaammin kammottamaan, mutta siitä huolimatta veti häntä vastustamaton pakko munkin jälkeen. Muita eläviä olentoja ei näkynyt missään eikä kuulunut muuta kuin seinäraution metallinen kalkutus, joka tuntui kaikuvan yli kaupungin. He tulivat Olavin luostarin raunioille, jonka sortuneet muurit ja tulipalossa mustuneet, tyhjät oviaukot näkyivät selvästi kuun valossa. Takakäteen hänelle viitaten liukui munkki ovesta sisälle ja hävisi näkyvistä. Samalla lakkasi seinärautio takomasta, mutta raunioista alkoi kuulua pitkäveteinen ja äänekäs kissannau'unta, jolloin kuu alkoi taas nauraa niin että se tärähteli ylös ja alas taivaanrannalla. Hän seurasi munkin jälkiä raunioihin, kulkien keveästi kuin liitämällä soraläjien yli huoneesta toiseen. Häijysti loikuva naukuminen kuului yhä lähempää, kunnes hänen olkapäilleen pimeydestä hypätä loiskautti tavattoman suuri kissa. Hän vavahti, parkasi ja heräsi samalla.

Elina oli noussut vuoteessa istualleen ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen. Puut pesässä olivat luhistuneet alas ja hiilos valaisi ainoastaan huoneen keskiosaa. Anna oli nukahtanut myöskin jakkaralleen ja sisar Agnes tuntui myöskin päässeen uneen, sillä hän oli laannut voihkimasta.