Pitäen käsiään yhä Kaarinan olkapäillä katsoi Elina ääneti Kaarinaan ja hänen silmissään oli kuumeinen ilme.
"Mistä syystä sinä, sisar, tulit luostariin?" kysyi hän yhtäkkiä.
Kaarina säpsähti eikä tiennyt mitä vastata. Häntä alkoi pelottaa, että Elina on nähnyt hänen sisälleen ja tietää kaikki. Hätääntyneenä loi hän silmänsä alas, sillä Elinan kuumeinen katse ikäänkuin kaivautui hänen aivoihinsa.
"Ahdistiko sinua kissa äsken unessa?" kysyi Elina jälleen yhtä odottamatta.
Kaarina pelästyi vielä enemmän, katsoi kammoksuen Elinaa ja kuiskasi vapisevin huulin:
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Koska perkele usein unissa ahdistaa kissan muodossa vilpillisiä luostarisisaria", vastasi Elina totisesti. "Olethan sinä kuullut siitä luettavan ja minä olen sen saanut itse kokea."
"Oletko sinäkin sitten ollut vilpillinen?" kysyi Kaarina melkein huomaamattaan ja tuntien samalla jonkunlaista huojennusta.
"Olen", vastasi Elina avonaisesti, "mutta nyt minä olen pyhän neitsyen ja hänen poikansa avulla voittanut. Eilen illalla kävi perkele viimeisen kerran ja kaikista kovimmin minun kimppuuni. Mutta näyssä ilmestyi minulle äsken neitsyt Maaria ja sanoi, että minä tästä lähin saan rauhassa palvella Jumalaa."
Hän vaikeni ja katsoi miettivänä Kaarinan ohi, joka salaa toivoi, että hän olisi lähemmin selvittänyt, millä tavoin hän oli ollut vilpillinen luostarisisar. Mutta Elina jatkoikin vastoin hänen odotustaan: