Päiväsydämen vietti Kaarina omassa sellissään houreen tapaisessa unessa. Kun hän nona-messuun soitettaessa laskeutui alakertaan, kantoi juuri neljä äänetöntä maallikko veljeä mustaa ruumiskirstua sairastuvasta kirkkoon, jossa seuraavina öinä oli määrä viettää vigilioita sisar Agneksen ruumiin äärellä. Vasta sitten kätkettäisiin se temppeliin lattian alle, minne jo kokonaisen vuosisadan ajan oli luostarisisar toisensa jälkeen siirtynyt.
XII
LÄHENTYMISTÄ.
Kun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä porvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:
"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi."
Tuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt neljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua, kaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin pituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa hirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan vastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.
"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille maallisille", jatkoi äiti.
"No muistitkos ottaa sen?" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan ja sylkästen unenmaun suustaan.
"Niin öylätinkö?" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Senpä sen."
"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani, kun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain sen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan."