"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika pahemmissakin ollut", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan asentoon ja ummisti jälleen silmänsä.
* * * * *
Päästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli uskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan ja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin tapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa päivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan vuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan virkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:
"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen paljouteen luulisi jo kuolevankin."
"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni ummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä", vastaili Tuomas laiskasti. "Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta oli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä."
"Etkä käy edes messussakaan, pakana!" torui äiti.
"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä pimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan."
"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?"
Tuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen ajatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen juurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli se oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn kuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa Ursulaa kohtaan. "Turkanen sentään!" oli hän nyt joulunaikana monta kertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä luostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen kinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen luostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat muurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti ja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. "Mutta annahan olla, kun siitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle mitään!" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut ja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.
Greeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen vietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli nimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja Ursula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa porvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja aivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut ihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo päästä asian jälille.