Huomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että Ursulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta puolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja ottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä mikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon oman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.
"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan", puheli hän pojalleen. "Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi luostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua."
"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran kukkarossa ja sinä samaten."
"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle. Tuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin sitä pitää olla jotakin omasta takaakin."
Tuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut mitään.
* * * * *
Tuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon joulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori mainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet pirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:
"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä murkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään."
Kun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään liikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen äänilajiin:
"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta."