"Mitä niin?" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä selkosen selälleen.
Äiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista ja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä, kirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään loikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.
"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?" kysyi hän ja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.
"Älä puhu sillä tavoin!" varotti äiti. "Se on pyhän jäännös ja se varjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta. Pussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä rinnallasi mekon alla."
"Mutta kuka tämän sinulle antoi?"
"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä pyhäinjäännöskaapista — mutta siitä et saa puhua kellekään niin halaistua sanaa! — ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti hän sen minulle."
"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään muusta?"
"No entäpä nyt, jos puhuikin?" sanoi äiti hyvillään.
"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?"
"Mikä he kaikki muistaa", oli äiti olevinaan. "Se on sellainen vanttera ja reilu tyttö."