* * * * *
— Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.
Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.
Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua, katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:
— Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?
— Mutta hyvä Martta, — vastasin minä, — etkö sinä nyt kirjeestäni tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä en voinut muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.
— Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja ymmärrystäni sinua syytän!
— Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.
Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä äänellä:
— Sinä vain vaadit minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!