— Pitää lähteä munia valitsemaan… eikö rouvallekin osteta? — kysyi nainen ja siirtyi ovelle.
— Ei… on vielä entisiäkin, — vastasi rouva viivytellen ja silmäsi miestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.
Enempää kyselemättä meni nainen ulos.
Hän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies Kankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin nähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat hyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän säästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja näytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.
* * * * *
— Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut oikeastaan mitään asiaa? — sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä vaimolleen.
Kun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: — Minä en voi häntä oikein kärsiä… En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista kun hän tänne tulee.
— Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut noiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.
— Niin, mutta sittekin… — yritti mies väittää vastaan, mutta vaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.
— Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, — jatkoi rouva puolustustaan, — että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.