— Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme, eikö sinulla ole yhtään penniä? — hätäili rouva, kun mies tuli takaisin kamarista.
— Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, — sanoi mies ja palasi ärtyneenä kamariin.
Hän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten tahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.
— Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, — sanoi hän ja laski astian pöydälle.
Rouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan tämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana tuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän miehelleen toiseen huoneeseen:
— Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?
Sillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi miehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:
— Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi hienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.
— Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.
* * * * *