Päivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut saanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen olisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän väsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.
— Et saanut rahaa? — kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain epäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo taas virkkoi:
— Mitäs me syömme päivälliseksi?
Mies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain itsepintaisesti tapetinkuvioita.
— … kun leipäkin on kaikki, — jatkoi vaimo.
— Keitä puuroa… vai onko ryynitkin kaikki? — sanoi vihdoin mies ja alkoi vihellellä.
— Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, — ja rouva lähti kyökkiin.
Hetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:
— Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme sanoa?
— Äsh, sekin tähän nyt vielä… sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa, että on vielä entistäkin… ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja…