Sitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti mies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi ja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa onnistunut.
Mies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti vaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.
— Kuulehan tätä.
— Mitähän tuo nyt on… pari kymmenpennistä helisee ja… — mutta vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.
— Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus! Mutta odotahan sinä!
Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.
— Mitäs sanot? — ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.
— Ja entäs täällä, — jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, — juustoa, makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa… Pistäysin saman tien hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan, sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!… Eikö sillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee… ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.
— Noita sinun puheitasi! — sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi tarttua miehensä keveä mieliala.
— Ja sitten, kuulehan, — jatkoi mies näppiä lyöden, — kävin myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja valitse vain… Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin, sanalla sanoen rikastumaan.