Oltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä lähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me pysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka tosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan tuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta tuttavuudestamme.
Hän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt kivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei ollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin kilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.
Tapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta saatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen järvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla, että Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista vuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin tehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri oli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona. Sen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta näyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti siihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin minulle.
Esteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut. Mutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas maailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin tuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.
Tuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani ääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa kohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä mitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.
Kun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä ennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin häntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin takaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui, tai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein lähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa sen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme kestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin huomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi kerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin siihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin kärsimyksiä.
Kun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta kulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä läheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli kulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli, jäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin. Mutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä molemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:
— Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti sukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs toisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden tunnetta vastaan?
Kysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut häntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi hän hiljaa:
— Uskon kyllä, — ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: — vaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää uskonut.