Hän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän olisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.
Minun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen silmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla puhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta huomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka minussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko nuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen ja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet loogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.
Puhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin kypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen kuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä suuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi myöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja hän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua. Silloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään. Mutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu säästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että se on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen itsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.
Ja niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin arkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset läheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme syntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin kutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä katseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa synnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.
Hämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen muutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin tahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.
Seuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa minulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin päivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois. Minulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon oli kirjotettu: "Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme me lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en ole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen Teille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani Teidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän kiitollisesti kättänne puristaen Esteri S."
Tunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin masentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä. Ja pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta kovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin itselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se minua sittekin "Olisin iloinen tavatessani" j.n.e., sehän oli kovin tavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä kirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana, minkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi välittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta tarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. "Olisin iloinen" sanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain, jotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan vaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti ollut kirjottamaisillaan: "Olisin onnellinen" j.n.e. ja sehän olisi jo ollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.
Tällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin kärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti Esterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen muutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin sanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua, jonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin erikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun seisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin katseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota pitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä silmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen hattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden tuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.
En tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä lähdinkin takaisin Helsinkiin.
* * * * *