Seuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta lemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi minuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt lapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta lemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla tosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi minulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset ajatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne vihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: "ei se ole niin, ei, ei, ei!" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita kuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi ja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani keskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut mielihalunsa tyydytetyksi.

Usein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme siellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä hermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin lujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan yhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista perinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi taas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä suhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun läheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle ja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä tuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.

Mutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä, jos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä hänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä hänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin on tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi tuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona tuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia oli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin nauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset, jota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja hän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut viskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän kuin koskaan.

Sillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä sananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin minä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin osanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän minulle sitte vastauksen.

Tuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen hämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni. Pelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän puoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta ja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen kotikaupunkini kuulumisista.

Vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään tältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin minä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi riviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi, mutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.

Aivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään Helsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti huvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja minusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia koko kirjeenkin kirjottanut.

* * * * *

Kesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa höyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä muutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin päässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä vuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä tulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.

Esterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä en ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani kirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle saarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä kävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni pidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä tapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.