Tuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut kuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä suoraapäätä saarelle.
Kohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja vietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella päin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu läheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.
Talonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja kolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin hitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin katsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi jostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin ehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen kautta asuntooni.
Seuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan Esteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin juuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa ympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin salaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja käännyin kohti.
Siinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista hämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.
Hän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta, sanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää viettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.
— Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut. Täällä on niin vilpoisaa ja raikasta, — lopetti hän.
Minä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin jotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua se, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun tapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä häntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin värähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.
Sen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani kertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska kesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut (mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa j.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan tuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin purjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä, vesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään hän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin kohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.
Seuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana näin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä rantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin odottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle. Kertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni yhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta sitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja hyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti kävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.