Sen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi mustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden. Noina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja sielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.
Kun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli ehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa huviloille päin.
Puoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri istui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit raskaasti ajoivat toisiaan.
— Esteri! — huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä ottaen häntä kädestä jatkoin:
— Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että tapaisin sinut jossakin täällä!
Me emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt tuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja sanoa sinuksi.
Hän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän varjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta asunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti sanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään hyväilevä ilme.
— Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? — puhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä. — Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan tuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö, minä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte vuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin itsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle ja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen olen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun jokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi. Sillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys tuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan näinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä ahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti minussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä, tuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet valmistusta juuri tälle hetkelle —
Katsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte äkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan luonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli suu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.
— Antero! — lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi luokseni.