Äänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien kamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein hurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.
* * * * *
Mutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin hänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi minut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta ja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä vuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani keskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan timantin toisensa jälkeen.
Minussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani häntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat hienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä saattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa tunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen taakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla tietämään! — jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.
Kiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä ja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän mitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää pelkoa.
Minun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän syleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin alkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.
Nähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet niin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille. Sekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli minun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas kivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en tuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni…
* * * * *
Seuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan minä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia ylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle ja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös ponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani…
Illan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä. Yhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni siitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta olkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin ja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan. Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun silmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki sitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti häntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.