Olisimme siitä tieteellisestä seikasta ehkä kauankin sanoja vaihettanut, ellei täti olisi keskeyttänyt:
"Hsss! lapsikullat; rauha maassa! Jättäkää rauhaan sekä suorsat että ahvenet, ja tulkaa Sorsansaarelle, jos ei muuksi, niin marjaan. Minun täytyy käydä heinäväkeä katsomassa. Ettekö näe tuota pientä pilven nuohaa, joka kokoontuu päivän alla. Jos en minä toimeen tartu, ei tule kuivia heiniä ikipäivinä".
Jokainen oli kääntynyt eteläpuoleen, ja jokainen oli näkevänänsä jotakin pientä pilveä, vaikka tosi oli, että kaikki taivaanrannat olivat yhtä puhtaat, kuin sinun hohtava kahvipannusi. Täti oli kutimensa kokoon pannut ja kaikki menoa. Sen muoto oli sulaa kärsivällisyyttä, ikäänkuin uhriksi menijällä yhteisen asian, nimittäin heinäsaaliin tähden. Eno ei puhunut paljo mitään, mutta seurasi hänkin, kun kaikki lähdimme rantaa kohden.
Kyllä tuo kummalla näytti. Rannassa oli vene ihan valmisna, ikäänkuin odottelemassa. Tuhdot ja airot olivat paikallansa, purje ja lipunvarsi asemillaan. Pursi parka oli kaiketi pelännyt lastuillensa lahoamista, mutta ei tytynyt paljaisiin valituksiin, niinkuin Wäinämöisen muinainen, vaan itse lähtenyt vesille. No, pian oli purje levitetty, ja tuo sininen lippu, jonka selvää puhdasta siniä ma aina olen ihastellut, oli myöskin nostettu. Minä istuin airoille; sillä tuulesta ei paljon apua ollut.
Tultuamme Sorsansaarta lähemmäksi, huomasi perämiehemme, s.t.s. Jaakko eno itse, jättäneensä tupakat ja piipun kotia unohduksiin. Kysyimme kaikin, eikö sopisi palata noutamaan, johon hän lyhyesti vastasi: "ei". Samassa loi silmänsä saarta kohden, ja näki kaiken työväen seisovan joutilaana rannan puolella.
"Sen vietävät!" hän tiuskasi, hyvillään kun sai närkästyksensä johonkin panna, — "eikö ne, Jumala nähköön, seiso kädet ristissä jo aamusta alkaen".
Täti leppeästi muistutti, että työväelläkin oli suurusaikansa, ja eno siihen jotain jupisteli, josta en muuta kuullut, kuin — "ikänsä syödä!"
Mutta nyt tultiin rannalle, ja kymmenen vahvaa kättä veti veneen valkamoille semmoisella vauhdilla, että sinä, joka kokassa olit seisonut, epäilemättä olisit mennyt pitkällesi, ellet jo sitä ennen olisi kiville hypännyt kuin kärppä.
"Vanha laki: vedä perämies maalle", sanoi yksi miehistä, ja kaikki nostivat lakkinsa.
Mutta olisit nähnyt, kuinka enon silmät menivät avolle, kun koivikosta astui kuusi nuorta tyttöä valkoisissa paitahioissa ja pitkät kukkaseppeleet väännettyinä haravien varsia ja lapoja myöten, jotta suuri pitkä J, kukkaisista kudottu, oli kunkin kädessä kuin juhlalippu. Ja kun tytöt rupesivat laskemaan pienen laulun, niin luulen melkein nähneeni, että kyynele tirkisti Jaakko enon silmänurkassa. — Tuota kaikkea sinä et voinut nähdä; olithan kumminkin itse jo näkyvistä kadonnut. Mutta laulun tunnet, sen ihanan nuotin, jonka itse olit muutamia päiviä ennen kokoon pannut ja sitten opettanut "Saaren impilöille". Sanoista en puhu mitään; ne oli joku ystävistäsi kyhännyt. Ja koska ne varmaankin jo olet unohtanut, panen nekin tänne nuotin kanssa. Mutta nuotti kuitenkin oli juhlamme loisto.