Tyttöjen laulu Sorsansaarella.
Juhlallisesti.
Terve, Jaakko, juhlihimme! Riemun tuotkin tullessasi. Terve! suovat Saaren immet, Iloitsevat onnellasi. Ijän pitkän ihanaisen Jumalalta Antajalta Toivotamme tulevaisen.
Kaste kaunis kylvöllesi, Pouta heinän-aikanasi, Täysi terä elollesi, Sieluhusi rauhan kasi! Ijän pitkän ihanaisen Jumalalta Antajalta Toivotamme tulevaisen.
Sitä minä oikein ihmettelen, kuinka hyvin olet saanut heitä laululle taipumaan. Somasti se nytkin heiltä kävi, ja somia heitä itsiäkin joukossa oli, — vaikka jo melkein kadun sen sulle sanoneeni.
Matta Jaakko eno hämmästyksessänsä oli unohtanut veneestä lähteä. Eikä hän enää tarvinnut lähteäkkään. Pajuvesoista tehty tuoli, koristettu tuoreilla heinillä ja kukkasilla, tuli jollakulla taikauksella hänen allensa, ja nyt hän kannettiin, ennenkuin itse aavistikaan, keskelle koivikkoa, missä suuruspöytä oli valmistettu työväelle — ja meille. Enolta oli kaikki pienet närkästykset hävinneet kuin sumu. Sillä sitä en miksikään lue, että hän vielä pöydän äärelle tultuansa kysyi kyllä julmistuneella äänellä: "Mikä hullutus teillä mielessä on? tämäkö heinäntekonne onkin, sen vietävät? Ja ennen puolipäivää tulee sadetta kaatamalla".
Vanha Köhkörön Junni, joka kaikki ilman muutteet tietää, vakuutti siihen iloisesti, ett'ei tänä päivänä muka kastaisi muu kuin kurkku. Ja nyt vasta enokin huomasi, ett'ei pilven-nuohia ollut nimeksikään.
Mutta nyt sinäkin ilmestyit, ja kädessäsi oli suuri karsittu katajanoksa, joka tarkemmin katseltuna havaittiin piipunvarreksi piippunensa. Toisessa kädessä oli tuokkonen tupakkia, ja nämä aseet tarjosit hymysuin enolle, mainiten, että saaren Haltia, kun kuuli Jaakon unohtaneen tupakkansa kotia, lähetti omat aseensa ja omat omakasvosensa rakkaan vieraan maistettaviksi. Eno ei saattanut olla nauramatta; mainitsi vain, että Haltia kasvatti erinomaisen hienoa tupakkaa, ja käski miestenkin tuota maistella, jos kellä sattuisi piippukynä muassa olla.
Muutoin siinä syötiin, ja enokin, joka ei milloinkaan suurusta syö, otti oikein vahvan aterian. Mekin muut söimme ja juttelimme väen kanssa. Ja niinkuin tietäjämme oli ennustanut, tuli myöskin kurkku kastetuksi. Olutta minä en milloinkaan juo — muuta kuin sinun tekemääsi, ja sentähden nytkin join jotensakin. Mutta tuota sinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä mä siis juttelenkaan, kuinka työväki ja vanhat menivät heinäntekoonsa ja me marjaan. Olisit sinä mielellämmin mennyt haravoimaan, mutta minä, joka en osaa vikatetta käyttää ja huonosti haravaakin, pidin vastapintaa. — Sitä mun nyt pitää joskus oppimani, nimittäin heinäntekoa.
Nyt en pitänyt ajanluvusta sinä päivänä mitään, enkä siis tiedä kuinka kauan marjassa viivyimme. Oli ainakin jo ehtoopuoli, kun palasimme, molempien suut yltympäri marjassa, joka todisti, että kumminkin jompikumpi meistä oli enemmän syönyt kuin poiminut.