Neljäs Luku.
Kun hovissa kuultiin, että Repolainen nyt vihdoin viimeinkin oli tulossa, kokoontuivat kaikki häntä katselemaan. Kaikki odottivat ilomielin Ketun tutkistelemusta. Repolainen tästä huolimatta tuli hyvin reippaasti hoviin. Niin astui hän vakailla askeleilla kuninkaan eteen ja otti näin puhuaksensa: "Armolisin, Armollisin ja kuuluisin kuningas! Ottakaatte kuullaksenne mitä minä teille esittelen. Te tunnette uskollisuuteni — hovilaisenne tuntevat sen myös ja sentähden he vainoovat minua."
"Suus' kiinni!" ärjähti kuningas, "se on vallan turhaa, että sinä nyt koetat lorutella ja liehakoitella. Katsele tuota kukkoa, — ehk'et tunnekkaan sitä? — mihinkä sinä olet hävittänyt hänen lapsiansa? selitä minulle se. — Katsele Kissaa ja Karhua. Kysynet ehkä, mitä vasten minä sinua soimaan. Katsele ympärillesi. Koko maakunta on täynnänsä valituksia sinua vastaan. Nyt et ole täältä niin pian pääsevä."
"Armollisin herra", vastasi Kettu, "jos tuo Mesikämmen hurja on joutunut korvattomaksi siitä että kävi ryöstämässä mettä toisen puutarhasta, olenko minä siitä edesvastaukseen vedettävä. Ja olenko minä rangaistuksen alainen sitä vasten että Kissa, jonka minä otin kaikella kunnioituksella vastaan, ei voinut hillitä kynsiänsä vaan meni huolimatta varoituksistani pappilaan varkaisiin? Tehkäätte kuitenkin, mitä tahdotte. Polttakaa minua, korventakaa taikka hirttäkää, jos mielenne laatii. Minä olen Teidän valloissanne. Te olette väkevä ja mahtava, minä olen heikko ja vähäpätöinen. Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, minä vaan pysyn oikeuden tiellä."
Sitten lausui Oinas Ollikka: "ah, nyt on meidän aikamme tullut; esitelkäämme nyt kanteemme."
Nyt astuikin sitten Susi Jolkka kanteinensa eteen, vieläpä Kissa Mirri ja Karhu Mesikämmenkin, kaikki tulivat nyt oikein miehissä kuninkaan eteen. Ei kaikkia niitä voi mainitakkaan, jotka nyt tulivat Kettu riiviöstä valittamaan. Kanne seurasi kannetta. Kertomukset heittiön ilkitöistä olivat lukemattomat. Vaan Kettu tästä ei ollut millänsäkään, hän seisoi siellä niinkuin totuuden marttira. Kun vaan sopi, pisti hän jonkun sanan väliin ja välistä tulvasi puolustus-puheensa niinkuin kirkas virtavesi. Kaikki kuulijat ihmettelivät. Sillä hän ei ainoastaan väittänyt itsensä syyttömäksi, vaan ajoi asiansa niin hartaasti, että usein näytti siltä, kuin olisi hän ollut päälle-kantaja eikä kanteen-alainen. Mutta todistuksia häntä vastaan karttui yhä uusia vaan. Kanteetkin jo rupesivat käydä yhä selvemmiksi. Yksimielisesti julistettiin Repolainen syynalaiseksi ja päätettiin kuoleman-rangaistukseen velkapääksi. Hän olisi muka kahleisin pantava ja hirsipuuhun nostettava.
Repolainen itsekin luuli nyt tuhon tulevan. Hänen sukkela puheensa oli rauennut tyhjään. Kuningas itse julisti tuomion. Nyt pahantekijä pantiin kahleisin ja kuolema kauhistavaisessa muodossansa kuvastui silmäinsä edessä.
Kettu Repolaisen ystävät nyt tulivat kovin murheellisiksi. Erittäinkin oli Martti Apinja ja Mäyrä Metsäsika suruissansa. He surivat enemmin kuin olisi voitu uskoakkaan, sillä Repolainen oli mahtava ylimys, jonka kamala onnettomuus kovin pelästytti kumppaniansa. Niin pyysivät kuninkaalta lupaa lähteäksensä hovista ja menivät tiehensä.
Mutta Susi, Karhu ja Kissa olivat hyvin mielistyneet näihin mestaus-askareisin.
"Muistatteko, Susi orpana", lausui Kissa, irvistellen ilosta, "kuinka Kettu oli apumiehenä veljeänne hirtettäessä. Ja te, Mesikämmen, helposti muistatte käymistänne Simalan puutarhassa. Jos tuon heittiön kavaluus taas vapahtaa hänen, ei tule meille enään ikinä koston aika".