"Älä semmoisia puhukkaan, että hän täältä pääsisi" jyrisi Susi. "Anna tänne köysi vaan".
Ja nyt tuli kuningas koko hovinensa katselemaan, miten tuomion täyttäminen olisi tapahtuva. Myöskin tuli kuninkaan puoliso kaikkine hovi-naisinensa. Vieläpä tuli suuri joukko katsojaisväkeä, sekä köyhiä että rikkaita, kaikki toivoen Repolaisen kuolemaa ja halukkaat omin silmin näkemään sitä. Susi varoitti ystävänsä erittäinkin vaimonsa pitämään Repolaisesta tarkkaa vaaria. Karhua käski hän muistamaan kärsimisiänsä. Koetteli, näet, saada tuon vakaa-luonteisen miehen hyvään intoon.
"Mirri on sukkela kiipeemään", sanoi hän, "hänen pitää kiinnittämän köysi hirsipuuhun. Pidä sinä Kettu kiinni niin kauan kuin minä asetan tikapuut".
"Oh, pane vaan tikapuut paikallensa", vastasi Karhu, "kyllä minä pidän tästä heittiöstä huolta."
"Oh, kuinka nyt olette toimeliaat", lausui Kettu alakuloisena. "Mikä into teissä on murhata minua, vaikka minä aina olen ollut teille hyvän-suopea!" Mutta itseksensä arveli hän vaan, millä olisi tästä pahasta pakeneminen. "Jos nyt vaan saisin kuninkaan armon, kyllä minä näille kolmelle toverille toimistansa hyvän palkkarahan toimittaisin. Olisin valmis myöntymään kaikkiin, päästäkseni eheänä täältä". Näin miettien täytyi Kettu raukan astua tikapuita ylöspäin ja tässä viimeisessä tuskassansa rupesi hän päätänsä vääntämään yli ympärin ja surkealla äänellä huutamaan: "kuolema jo vilajaa silmäini edessä. Suokaa, että minä ensin te'en tunnustukseni, jotten kuolemani jälkeen tulisi vielä pahemman rangaistuksen alaiseksi jostakin salassa pidetystä synnistä".
Säälien häntä, sanoivat muutamat: "tämä on aivan kohtuullinen pyyntö". Kuningaskin, kuultuansa Ketun sielun-ahdistusta, myöntyi hänen anomukseensa. Nyt Repolainen tunsi mielensä keveämmäksi ja alkoi kohta hartaalla äänellä: "Spiritus Domine, auta minua! Ei ole koko tämän avaruuden alla olentoa semmoista, jolle en olisi minä poloinen vääryyttä tehnyt. Olen ollut viattomain lammasten murhaaja. Olen ilomielin soaissut kynteni rauhallisten vuohten vereen. En ole minä murha-vimmassani säästänyt lintuja, en kanoja, en ankkoja enkä hanhia ensinkään. Missä vaan tapasin surmasin niitä, ja monta, jota en voinut syödä, kaivoin santaan. Eräänä talvena ollessani Reinin tienoilla pääsin suden tuttavuuteen. Me rupesimme osamiehiksi. Kaikki saalis, mitä saisimme, olisi keskenämme jaettava. Mutta aina varasti hän petoksella minulta osani. Jos yhdessä olimme tavoittaneet härän taikka lehmän, toi hän vaimonsa ja seitsemän lapsensa atriaan, jotta minulle jäi ainoastaan luut nuuskittaviksi. Kuitenkaan en Jumalan kiitos! kuollut nälkään. Sillä minä elin salaisesta aarteestani, joka oli tarpeitani paljoa suurempi. Ei ole semmoisia vaunuja, joilla voisi tätä seitsemään päivään pois-vedettää".
Kuningas, kun kuuli aarteesta puhuttavan, astui Kettua likemmäksi ja kysyi uutterasti: "millä olet sinä aarteen käsiisi saanut?"
Repolainen vastasi: "en tahdo nyt kuoleman hetkellä mitään salana pitää; tahdon kaikki Teille tunnustaa. Tämä aarre, josta puhuin — sydäntäni puree sitä sanoa — on varastettua omaisuutta. Oli, näette, suuri joukko yhtynyt liittoon tappaaksensa Teitä. Tähän olivat he valalla sitouneet ja olisivatkin ilkeän aikomuksensa täyttäneet, ell'en olisi minä heiltä kaikki rahansa varastanut. Voimakas kuningas! kallis henkenne rippui tästä aarteesta ja vaikka tiesin tällä varkaudella saattavani isäni hautaan, en voinut Teidän tähtenne olla sitä tekemättä".
Kuninkaan puoliso kuuli hämmästyksellä näitä salaisuuksia. "Minä käsken sinun, Repolainen", huusi hän, "johdata kaikki tämän asian kohdat mieleesi. Tunnusta nyt kuoleman hetkellä uskollisesti kaikki seikat".
Kuningas lausui: "kukin pitäköön suunsa kiinni. Tämä asia on tärkeä. Selitä sinä Repolainen se minulle perin pohjin. Astu likemmäksi ja puhu suusi puhtaaksi".