"No, isäni lähti nyt aarrettansa katsomaan. Mutta tässä oli kummaa kummempaa. Hän haki kaikki paikat, kaappi kaikki luolan seinukset ja haiskeli joka nurkassa, vaan aarteesta ei voinut löytää äyriäkään. Sitten riensi hän tuskan ja häpeän alaisena luolasta ulos ja — oh, kuinka tuo muisto kauhistuttaa minua, — hirtti itsensä.
"Tämä hirmuinen tapaus oli vaikuttamani. Minun täytyykin kärsiä siitä, matta en kuitenkaan kadu tekoani. Susi Jolkka ja Mesikämmen, ehkä ovat valtion petturia, istuvat neuvoskunnassa kuningasta likinnä. Mutta Kettu poloinen, mitä kiitollisuutta hänelle osoitetaan? Hän on antanut oman isänsä hengen alttiiksi kuninkaansa edestä".
Nyt tuli kuninkaalle ja puolisollensa suuri halu saada tuo aarre käsiinsä. No, kutsuivat Repolaisen erillensä, jotta saisivat muitten kuulematta asiasta keskustella. Kun muista erille oli päästy, sanoivat kohdakkoon: "kertoele meille missä tuo aarre on, sillä meidän tekisi mieli tietää se".
Repolainen vastasi: "miksi minä antaisin tuon rikkauden kuninkaalle, joka on minun kuolemaan tuominnut? Te olette luottaneet vihollisteni puheisin, vaikka he ovat murhaajia ja varkaita".
"Älä ole milläskään", sanoi kuninkaan puoliso armollisesti, "puolisoni tahtoo heittää kaikki entiset unohduksiin. Hän on leppynyt sinua kohtaan ja lupaa sinulle armonsa. Mutta käytä itsesi siivommin toisten, muista se".
Kettu nyt lausui: "Armollisin kuninkaatar! jos kuningas Teidän läsnä ollessa tahtoo luvata minulle armonsa, olen minä tekevä hänen niin rikkaaksi, jottei maalla mointa".
"Älä usko häntä", ärjäsi kuningas vieläkin vihoissansa. "Häneen ei ole luottamista. Hänestä ei ole lähtenyt muuta, kuin valheita ja konnankoukkuja".
Kuninkaatar vastasi: "se on kyllä totta, että elämänsä tähän saakka ei ole voinut antaa hänelle meidän luottamustamme, mutta minä luulen nämät rikoksensa paremmin vallattomuuden kuin minkään pahan luonteen vaikuttamiksi. Arvele vaan, kuinka jalosti hän on parastamme valvonut ja kuinka hän nyt meidän parhaaksi kantaa snkulaisiensa päälle. Luultava on myöskin että huikenteleva mielensä on kuoleman likeisyydestä muuttunut jäykemmäksi".
"No, jos sinä uskot häntä", sanoi kuningas, "tahdon minä antaa hänelle rikoksensa anteeksi. Mutta tämä on viimeinen armon aika. Olkoon tästä lähin käytöksessänsä varova".
Repolainen sitten lausui: "nyt tahdon teille jutella, missä tuo aarre on, enkä tahdo teiltä salata mitään".