"Flanderin itäpuolessa on, näette, autio erämaa, jossa on pieni metsikkö nimeltä Hysterlo, — pankaa nimi muistoonne. Siellä on Krekelborn niminen lähde, jossa ei oleskele muita eläviä kuin pöllöjä. Sinne minä kätkin aarteen. Menkää sinne itse puolisonne kanssa ja älkää millekkään lähettiläälle uskoko semmoisen suuren saaliin tuomista. Kyllä minä tien neuvon. Kun tulette Krekelborniin, näette kaksi nuorta koivua; yksi niistä on juuri lähteen reunalla. Menkää suorastaan koivun juurelle, sinne koivuin alle kätkin minä aarteen".
Mutta kuningas vastasi: "sinun täytyy tulla kanssamme. Kuinka minä yksin neuvoin sinne löytäisin? Olen eläessäni kuullut puhuttavan Lybeckistä ja Kölnistä jopa Pariisistakin, mutta Hyslerlosta en ole sinä ilmoisna ikänä kuullut hiiskuttavankaan. Yhtä outo, ystäväni, on mulle tuo Krekelborn".
Repolainen vastasi tähän: "jos epäilette sanomiani, kysykää keltä hyvänsä. — Hysterlo ja Krekelborn ovat mainittuin paikkain oikeat nimet".
Sitten hän kutsutti Jänes Wääräsäären ja sanoi hänelle: "selitä kuninkaalle, niin hyvin kuin tiedät, missä ovat Hysterlo ja Krekelborn. Pane juttusi alkuun".
"Siitä voin tarkat tiedot antaa", vastasi Wääräsääri. "Hysterlo on tuo metsikkö, jonka likellä Simo kyttyräselkä toverinensa oleskeli, kun tekivät väärää rahaa. Tämän paikan likitienoilla olen usein kärsinyt paljon vainoa Musti koirastansa".
Kuningas nyt sanoi Repolaiselle: "anna anteeksi että minä ensin vähän epäilin sanojesi totuutta. Katso nyt vaan, miten paraiten voisit viedä minun tuohon aarrepaikkaan".
Kettu nyt lausui kiiltävin silmin: "minä katsosin itseni oikein onnelliseksi, kun pääsisin kuninkaan seuralaisena kulkemaan Flanderiin. Minä olisin tuosta kunniasta vähän ylpeäkin. Mutta nyt on asian laita semmoinen, — en tahdo Teiltä mitään salata — Te tekisitte syntiä, jos ottaisitte minun mukaanne. Vaikka olen tästä asiasta kovin häpeilläni, tahdon sen Teille tunnustaa. Susi Jolkka, näette, rupesi muutamia viikkoja sitten munkiksi, jotta pääsisi vapaasti kulkemaan luostarin viinikellarissa, sillä hän ei mennyt Herraa palvelemaan, vaan omaa vatsaansa. Täällä hän nyt syödä ahmi yksin yhtä paljon kun kuusi muuta ja kuitenkin valitti minulle kuolevansa nälkään. Tästä minun tuli häntä sääli. Viimein autoin häntä pakoon, erittäinkin kun oli minulle läheinen sukulainen. Mutta kun tuli asia ilmi, Paavi pani minun pannaan. Teidän luvallanne täytyy minun sieluni hyväksi kiiruhtaa huomenna auringon nousulla hakemaan synnistäni päästön. Minun täytyy tehdä pyhissä-vaellus Romaan ja sittemmin pyhään hautaan, ennenkuin kunnialla voin olla seurassanne. Ja muutoinkin, jos nyt lähtisin Teidän kanssanne, ruvettaisiin kohta sanomaan: 'oh! kuinka ystävällinen kuningas nyt on tuolle Kettu veitikalle, jonka nykyään oli tuominnut kuolemaan ja joka muutoinkin on pannaan pantu kulkuri'. Itse sen näette, herraseni, että tuo olisi kovin sopimatonta".
"Oikein puhuttu", vastasi kuningas. "Kun olet pannaan panta, en voi ottaa sinua mukaani. Wääräsääri tahi joku muu tulkoon minulle seuralaiseksi. Mutta sinä, Repolainen et saa viivyttää menemistäsi päästöä pyytämään. Sinun on jo huomenna lähteminen. Mene, ystäväni, Jumalan nimeen!"
Kuudes Luku.
Näin Kettu Repolainen uudestaan sai kuninkaan suosion. Toisena päivänä lähti hän matkalle, ottaen päällensä hurskaan muodon. Käytöksensä olivat vakaat ja koko olonsa näytti harrasmieliseltä, niinkuin pyhissä-matkustajan ainakin. Kuningas ja ko'ossa olevat eläimet palasivat hoviin. Moni helläsydämmellinen eläin oli säälinyt Ketun tekomurheita. Mutta Jänes Wääräsääri surkutteli häntä enimmiten.