"Ette lukea osaa?" kysyit niin isolla äänellä, että tätikin, joka oli jonkun ehtoollisen toimissa, kummastellen kääntyi sinne puoleen; — "No, sitte ette myöskään ole ripille päässyt; se onkin totta, ett'en ole teitä koskaan kirkossa nähnyt", lisäsit.
Se la'in-opillinen herra tunsi nähtävästi maan tapoja paremmin kuin sinä, ja nosti säälivällä naurulla olkapäätään. "Tahtoisiko mamseli, että minä lukisin kaikkea mitä mökkiläiset hökkelissänsä lukevat. Olkoon se suotu, että heitä vasten on suomenkielisiäkin kirjoja. Mutta sen kyllä tiedätte, että suomenkieliset kirjat ovat talonpoikaista kirjallisuutta; se teiltä kaiketi on leikkipuhetta, kun sanotte niitä lukevanne".
Sinäkin saatat toisinaan tulistua, ja luullakseni se juuri oli nyt, kun kaimasi sai tilaisuuden puhua toisen korvani kuuroudesta. Sinä vastasit:
"Minä en ole tätä nykyä aivan leikillisellä mielellä, ja saatatte siis — jos suotte — todeksi uskoa, mitä mä sanon. Minä luen usein ja paljon suomea, ja äskettäin lu'in yhden, nimeltä Taito ja Toimi, jonka eräs Suomen talonpoika on tehnyt hökkelissään. — Siitä olisi teillekkin, hyvä herra, kaksi hyvää opetusta saatavana, ensiksi kuinka palkollisia pitää kohdeltaman ja toiseksi — mitä se eriskummainen kirjannimi Chemie merkitsee" — — —
Kuinka puheenne sitten jatkettiin, en saanut oikein kuulluksi, koska ennen mainitusta syystä minun täytyi vaihettaa kuuroa korvaa. Pian tulikin ehtoolliskäsky. Hemppulan herra sanoi täytyvänsä jonkun tärkeän asian tähden lähteä ja teki jäähyväiset. Minä itsekseni ajattelin, miksei hän saman tärkeän asian tähden saattanut kokonansa tulemattakin olla.
Sillä sinä et koko iltaan tahtonut hyvää mieltäsi takasin saada. Ja kuitenkin oli muutoin vielä kyllä iloa ja ilon syytä. Vanha Junni piti kaikkien puolelta suoran ja lämpimän kiitospuheen isännälleen, vieläpä muistaakseni laulettiinkin kotimatkalla kesäisen kuutaman valossa. Lauloit kyllä sinäkin muiden tyttöjen kanssa; mutta et enää ollut entiselläsi.
* * * * *
Seuraavana aamuna istuttiin taas kahvin ääressä ruusupensasten välissä, ja jokainen muisti mielihyvällä eilistä päivää. Jaakko eno oli varsin toisella tuulella kuin eilisaamuna ja jutteli ulkomaan oloista, joita hän nuorempana oli matkoillaan nähnyt. Sitä sinä aina niin mielelläsi kuuntelet, ja sinäpä vielä ymmärrät sen, mitä ei eno juuri ymmärräkkään, nimittäin sovittaa kaikki oman maan verroille.
"Onko missään", kysyit vihdoin, "semmoista laitaa kuin täällä, että herrasmies tuskin kehtaa puhua saati lukea samaa kieltä, kuin talonpoika?"
Eno vähän ajatteli; sanoi viimein: "Se on totta, semmoista onnetonta tilaa on harvassa; minä en ole tullut sitä nähneeksi. Mutta, niinkuin itsekin tiedät", hän lisäsi lepyttääksensä, "koetaan sitä täälläkin muuttaa".