"Kuka sitä kokee?" vastasit lempeästi, melkein sulavasti, "millä se tehdään? Suomen kirjallisuus on talonpoikia varten, herrasväkemme on liika-viisas sille; niin minulle eilen selitettiin; ehkä totta lieneekin? Minä en siis oikein ymmärrä, että täällä siinä kohdassa on mitään tekeillä. Minä kyllä ymmärrän yhden puutteen, jonka itse olen usein tuntenut, mutta neuvoa siihen en tiedä. Meillä ei ole suomeksi mitään kirjallisuutta, joka olisi nimenomaan herrasväkeä varten — taikka jos ma sen ikävän nimen heitän, sivistyneempiä, opissa paremmin perusteluita varten. Se on tarpeellista, välttämättömän tarpeellista. — Siihen tämän nuoren herran pitää neuvo tietämän", lisäsit kääntyen äkkiä minun puoleeni.
Silloin näytit hyvin veitikalta.
Minä ko'in todeksi näyttää, ett'et juuri ampunut lintua kohden, kun moitit kielieroituksen ja kuitenkin tahdoit kaksi eri kirjallisuutta vaikka samallakin kielellä. Mutta sanoit vaatineesi ainoastaan sen, että Suomenkin kirjallisuudessa löytyisi semmoista ylevää nykyajan runollisuutta ja muuta kaunokirjallista, jota sivistyneet muissa maisia lukevat omalla kielellään.
No kyllä; mutta minä, sinun nöyrin palvelijasi, olin ja olen vielä semmoiseen jättiläistekoon liian kykenemätön. Sitä tekevät kansojen suuret henget, kun aika täytetään. Ystävissäni on kyllä monta paremmilla voimilla varustettua. "Mutta mitä me kaikki", arvelin, "voisimme kirjoittaa semmoiselle nuorelle neidolle, joka lukee Shakespeare'n ja Dickens'in alkukielellä. Ylevää ei olisi meillä toivomistakaan. Hyvä, jos puolikuntoistakaan kyniemme alta syntyisi" —
Silloin sinä vakuutit, — ja vakuutukseesi minä luotan —, että mielellämmin lukisit omankielistä jos huonompaakin, kuin vieras-kielistä jos parempaakin; muistutit, että
oma maa mansikka, muu maa mustikka.
"Mutta jollette paljaita mansikoita saakkaan, pankaatte mustikoita sekaan". — sanoit; "tydyn suomennoksiinkin".
Viimein lupasit itse ruveta jotakin kirjallista yrittelemään, jos minä vain olisin mies panemaan ensinnä alkuun.
* * * * *
Tätä kaikkea olen tahtonut muistoosi juohduttaa, ett'et tätä pientä kirjaa, jonka nyt sinulle lähetän, aivan oudoksuisi. Nimi on niitä "eriskummaisia", joita tuskin muu, kuin sinä, ymmärtänee. Muistin marjat Sorsansaarella, muistin toivoneesi "Suomen hyväksi, maasi marjan kasvavaksi", ja muistin viimein kauniin sananparren, jonka kauniisti sovitit Suomen kirjallisuuteen. Ystävieni suostumuksella panin siis nimen, minkä näet. Nämä ystävät, — jotka, niinkuin kyllä arvaat, ovat enimmän työn tehneetkin —, sanovat vain pelkäävänsä, että mansikatkin tässä maistunevat kovin paljon mustikalta. Muutoin toivovatkin, että sinulta kohdakkoon kypsyneempiä marjoja valmistuu, ja lupaavat sinun avullasi lisätä Mansikoita ja Mustikoita lisäämistään. Muista siis sinäkin lupaustasi! — — —