Mutta Sorsansaarta ja Jaakonpäivää en voi unohtaa. Enkä saata olla sinulle juttelematta, mitä viimeinen joutsen lähtömatkallansa toi mulle uutisiksi. Se oli pieni juttu, jos kuulla jaksat.
Muutamana aamuna oli, näet, tapahtunut, että eräs henttu ja hieno herra, "herasyöninki" arvoltaan, ja kolmen manttaalin isäntä, tuli kaikella komeudella muutamaan paikkaan, jonka nimen olen tyyni unohtanut, mutta jossa kumminkin asui nuori, sievä neito. Sen neidon hän pyysi kolmen manttaalin emännäksi ja "herasyöninki"-arvon apulaiseksi. Mutta neito oli vastannut, että hänen, nimittäin "herasyöningin", ei pitänyt naimista ajatteleman, ennenkuin oli oppinut sisältä lukemaan.
Kosken-kuvia.
Ma seisoin kosken kuohun partahalla, Katsoen vaahtoharjain ottelusta, Kun nälin heitä nieli pyörre musta, Mi määrätönnä mylvi huurun alla.
Kuin oris karhun kourien alaisna, Vapisi kalliokin tuskillansa; Ja hädänhiki hänen kupeiltansa Yleni vihmana viluttavaisna.
Vaan sumun suitsevaisen harma'ille Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta. Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänkin on tuima koski: Syvyydessään on pyörre pauhaamassa Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki. Luvaten rauhan runsaan kuolemassa, Kun taistelus on viimein alallansa.
Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.
Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa; Hellästi hyväilee aurinko maata. Taistelee talvi, mut kevät jo voittaa. Voittaa ja härmäiset urohot kaataa. Leivonen pilvissä riemuissaan, Lentelee, liitelee, laulelee vaan.