Mutta Leoparti, kuninkaan likeinen sukulainen, lausui: "mitä varten tuosta otatte näin kovin suuttuaksenne? Ettekö ole herra? Eikö kaikkien ole teitä totteleminen?"
"Se on juuri se seikka", vastasi kuningas, "joka minussa murheen vaikuttaa. Minä olen väärin käyttänyt valtaani. Olen, näet, tuon heittiön tähden heittänyt suosiottomuuteen Susi Jolkan ja Karhu Mesikämmenen, hovini parhaat ylimykset. Minä seurasin aivan pikaisesti puolisoni neuvoja. Katumus tulee nyt liian myöhään".
Leoparti sanoi: "Älä ota tuota surraksesi, vaan uhraa tuo Oinas Ollikka synti-uhrina Sudelle ja Karhulle lepyttäjäisiksi. Sillä hän julkisesti tunnusti kehoittaneensa Repolaista Wääräsäären tappamiseen. Rankaise häntä tästä. Sitten tahdomme kaikki miehissä marssia Repolaista vastaan ottamaan hänen kiinni ja sitten kohta paikalla hirttää hänen. Sillä jos hän taas pääsee puhetta pitämään, sekoittaa hän niin kaikkien päät, että pääsee taas vapaaksi".
Kuningas vastasi Leopardille: "minä hyväksyn neuvojasi. Tuo takasin nuot suosiottomuuteen heitetyt ylimykset. Heidän on jällensä asettaminen istuimensa minun viereeni. Kutsu kaikki eläimet hoviin. Kaikkien pitää osoittaman kunnioitusta Jolkalle ja Mesikämmenelle. Näille herroille sovintojaisiksi tahdon antaa valtaansa Oinas Ollikan ja kaikki hänen jälkeisensä ikuisiksi aioiksi."
Näin nyt tapahtuikin. Oinas Ollikka rangaistiin kuolemalla ja kaikki hänen sukulaisensa ja jälkeisensä tulevissa polvissa laskettiin ikuisiksi päiviksi suden vainon alaisiksi. Mutta Suden ja Karhun kunniaksi kuningas pitkitti hovinsa istunnot kaksitoista päivää yli määrättyä aikaa, että muka koko maailma näkisi, mikä täydellinen oikeus heille tehtiin.
Seitsemäs Luku.
Nyt seurasi loistavia pitoja toinen toisensa perästä. Näihin kokoontuivat kaikki eläimet, mutta Kettn Repolainen yksin ei tullut tätä loistoa katsomaan; hän vaan pysyi linnassansa. Jo oli syöty ja juotu, laulettu ja tanssittu kahdeksan päivää yhtä päätä eikä vielä hetkeen aiottu tästä ilosta loppua tehdä, kun taas tuli Repolaisesta pahoja sanomia.
Oli, näet, puolipäivän aika. Kuningas istui puolisoinensa hovinensa ruualla, kun tuli Kaniini eteensä kokonansa veren ja tuskan omana.
"Armollisin Majesteetti ja kaikki te arvoiset herrat"! huusi hän, "armahtakaa minua! Harvoin olette kuulleet semmoisesta ilkeydestä puhuttavan, kuin minä Kettu Repolaiselta olen kärsinyt. Eilen aamulla kävin minä, matkustellessani tänne hoviin, linnansa sivutse. Siellä istui hän pyhissä-matkustajan puvussa, näyttäen minulle ikäänkuin hartaisin rukouksiin uupuneelta. Hän, kun näki minun, nousi hyvin kohteliaasti ylös ja lähestyi minua tervehtimään. Mutta yhtäkkiä kävi hän kynsillänsä minuun kiinni ja rupesi repimään minua korvien ta'a niin pahoin, että pelkäsin pääni katkeevan. Jumalan kiitos! pääsin kuitenkin kynsistänsä irti ja lähdin nyt kaikin voimin pakoon pötkimään. Mutta tässä kamalassa taisteluksessa oli minulta toinen korva katkennut. Katsokaa kuinka pääni on veressä. Katsokaa näitä neljää läpeä kaulassani. Tästä voitte itsekin päättää kuinka likellä olin kuolemaa. Kuka nyt enään uskaltaa matkustaa hoviinnekaan, kun rosvot näin saavat väijyä alamaisianne?"
Ennenkuin vielä oli joutunut oikein puhua kaikki sanottavansa, Wares Waakkujainen tulla rapisteli ja otti näin puhuaksensa: "Mahtava kuningas! Minun on teille kamala tapaus kerrottava, jos paljaasta kauhistuksesta ja tuskistuksesta voin sen Teille selitellä. En voi minä lavealta puhua, sillä sydämmeni on murtunut. Kohtalo kovinta kovempi on tapahtunut minulle tänään. — Minä ja vaimoni Teränokka lähdimme aamulla varhain yhdessä ulos. Vähän matkaa käveltyämme tapasimme Repolaisen makaavan ikäänkuin kuolleena kedolla. Silmät olivat ummella ja kieli roikkui suusta. Tätä outoa näköä kamoksuen, rupesin hämmästyksestä huutamaan. Mutta hän ei tuosta tointunut, vaan makasi yhä hengetönnä vaan. Säälien häntä rupesin parkumaan: 'Jumala armahtakoon häntä! Mikä häneen on tullut! Hän on oikein todestakin kuollut! Kuinka minä olen suruissani! Ei tiedä kukaan milloinka se kuoleman hetki tulee!' — Tämmöisiä lauseita vieri suustani toinen toisensa perästä. Myöskin vaimoni suri Kettu katalan kohtaloa; molemmat surkuttelimme häntä haikealla äänellä. Minä koettelin vatsaa ja päätä ja vaimoni lähestyi suutansa tutkistellaksensa, eikö kuuluisi enään vähintäkään hengitystä. Mutta ei mitään kuulunut. Me olisimme molemmat voineet vannoa, että hän oli hengen-pisaraton. Mutta nyt seurasi onnettomuus. Teränokka, kun seisoi siellä suruissansa, sattui huomaamatta nokallansa koskea Repolaisen suuta. Tämä hirviö, tunnettuansa vaimoni koskemasta, aukasi kohta suunsa ja sieppasi kultaiseni pään poikki. En tarvitse mainitakkaan, miten tästä jouduin kauhistuksiin. Kieli kangistui suussani, en voinut huutaa muuta kuin: 'Teränokkaseni! Teränokkaseni!' — Mutta tuo julma ei pysähtynyt tähän, vaan koetti myöskin saavuttaa minua hirvittävillä hampaillansa. Mutta pääsin kuitenkin likellä olevaiseen puuhun häntä pakoon. Ah, mitä vasten lähdin minä surman suusta? — Minä näin rakkaan vaimoni tuon heittiön julmissa kynsissä. Pian oli hän syönyt sen kokonaan suuhunsa. Hän näytti sitten katselevan enempää vaan, eikä jättänyt kultasestani ainoata luutakaan minulle korjattavaksi. — Kun tuo syöpäläinen, ilkityön tehtyään, oli mennyt pois, lensin minä surmapaikalle, mutta sieltä en löytänyt muuta kuin verta ja muutamia höyheniä, jotka tuon Teille todistukseksi sanomastani. — Oh, Suuri Kuningas! osoita minulle laupeutta! Jos päästät murhaajan rankaisematta, niin sanottaisiin: 'ei ole enään lakia, kun ei ole rikoksista rangaistusta'".