Yhdeksäs Luku.
Perille päästyänsä, lankesi Repolainen polvillensa valtaistuimen edessä, tervehtien kuningasta tavallisella kunnioituksella ja liehakoiten parhaasta päästä kuninkaattaren edessä. Kaikki hovilaiset, jotka tunkeusivat katsomaan valtiokiroukseen heitettyä, ihmettelivät surutonta käytöstänsä. Mutta kuninkaassa paloi ankara viha eikä ollut hän niin helposti lepytettävä.
"Orpanasi, Martti Apinja", lausui Kettu, "otti toimittaaksensa Paavilta minulle pannasta-päästön, jott'en itse tarvinnut lähteä sille pitkälle matkalle". — Sitten koki hän sukkelilla valheilla kumota Kaniinin ja Vareksen kanteita. Viimein lupasi hän heittää oikean asiansa Jumalan-tuomion ratkaistavaksi, vaatien päällekantajansa kahden-taistelukseen. Kaniini ja Wares Waakkujainen, kun tämän kuulivat, lähtivät heti matkoihinsa. Mutta kuningas huusi: "missä ovat päällekantajat?" Vaan kaikki pelkäsivät kovin suu-taistelusta Repolaisen kanssa ja tästäpä oli Kettu hyvillä mielin. Kuningas nyt nousi kovin vihoissansa valtaistuimelta ja puhui ankaria sanoja Jänes Wääräsäären murhasta ja Oinas Ollikan kuolemanrangaistuksesta.
Repolainen sitten huusi: "mitä mä kuulen? onko Jänes jo kuollut ja tuo Ollikka kadonnut näiltä ilmoilta? No, sitten on minulta suuri aarre hukkunut; kaikki nuot kalliit tavarat, jotka heidän oli määrä viedä kuninkaalle ja puolisollensa, ovat kaiketi menneet palaamattomiin. Kuka olisi voinut uskoa että tuo Ollikka olisi tahtonut murhata Wääräsäärtä, ryöstääksensä kuninkaalle aiottua omaisuutta. Oh, tämä maailma on täynnänsä ilkeyttä ja petollisuutta!"
Mutta Kuningas ei ottanut kuullaksensa Repolaisen valituksia maailman pahuudesta, vaan lähti vihastuneena kammioonsa, missä puolisonsa piti keskustelemuksen Apinjan vaimon, rouva Ryppynaaman kanssa. Rouva Ryppynaama puolusteli kaikin voimin Repolaista, muistuttaen Heidän Majesteettiansa hänen ky'ystänsä monenmoisiin toimiin, mainiten esimerkiksi, kuinka hän eräässä taisteluksessa käärmeen ja talonpoian välillä oli näyttänyt erinomaista viisauttansa. Kuningas tästä vähän leppynyt palasi oikeushuoneesen, vieläkin uhaten Ketulle kuolemaa. Mutta tämä valitti haikeasti aarteen hukuttamista, ollen muka vakaa päätöksensä, elää ainoastaan sen löytämiseksi, jos pääsisi vapaaksi.
Kymmenes Luku.
Repolainen rupesi nyt semmoisella tarkkuudella, jotta sanansa kuuluivat hyvinkin todenmukaisilta, luettelemaan kaikkia, mitä tuo kuninkaalle lähetettävä aarre sisälti. Siellä oli muka sormus, johon oli kirjoitettu taikakirjaimia, joita ei voinut kukaan muu kuin Juutalainen Abryon Trevesistä selitellä. Joka tämän sormuksen kantoi, se ei muka ikinä voinut nälkää eikä janoa nähdä; ei missään taisteluksessa joutua ahdinkoon, ei koskaan joutua sen vihoihin, jonka näkyvillä oli, eikä milloinkaan vahingoittua vedestä tahi tulesta. Vielä monta muuta taikallista ansiota oli tällä sormuksella. — Siellä oli myöskin kuninkaan puolisolle yksi erinomainen kampa ynnä merkillinen pitkä-silmä. Nämät olivat Repolaisen kertomuksen mukaan vielä kummallisemmat kuin tuo sormus. Vielä lisäksi oli kummankin päälle kuvia piirrelty, joista Repolainen jutteli aivan merkillisiä satuja. Näin puheensa venyi kovin pitkäksi. — Viimein muistutti hän kuningasta isä vainajansa tekemistä ansiotöistä, kotilääkärinä ollessaan. —
"Mitä isä vainajasi ansiotöihin tulee", vastasi Hänen Majesteettinsa, "ovat he jo muistostani kadonneet. Mutta mitä hyötyä on minulla ollut sinusta?"
Repolaisella oli kohta vastaus valmiina. Hän jutteli toisen kertomuksen, missä parhaasta päästä koetti sortaa Susi Jolkan kunniaa. Tässä puheessansa keskeytti häntä kuningas, sanoen: "Oikeuden-tutkinto on aljettava; päällekantajat astukoot eteen."
Mutta nämät eivät uskaltaneet kanteitansa esitellä, kun tiesivät selvän totuuden ei voivan paljon Repolaisen kavaluutta vastaan. Jo olisi Repolainen päästetty vapaaksi, aarretta muka hakemaan, ellei samassa Susi olisi tulla astunut esiin Ketun taistelus-vaatimusta vastaanottamaan.