Taas kuohuvi hyrsky, se taas palauu, Ylös nousten nyt kohajaa — Sulo neitinen katsoen kallistuu — Vedet vaahdoten kaikki nyt taas kohoaa. Alas pyörre ne vie, ylös taas kohouttaa — Vaan poikoa sieltä ei tuo kadonnutta.
Runebergin Puutarhahoitajan kirjeet.
(Suomennos.)
Ensimäinen kirje.
20 p. kesäkuuta -36.
Vanhan palvelijani kastellessa kukkasarkoja ja harjatessa matoja hedelmäpuista, minä kauniilla iltasella tartun kynään ja piirustan tahtonne ja vuotisen tapani makaan sanan pari terveisiksi meiltä ja puutarhalta. Vielä kerran sanon, mitä ennen olen sanonut, etten ymmärrä, miksi te, herraseni, usein kirjotatte minulle ja pyydätte vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee ainoastansa pientä maatilkkaa, jota hiellä ja lemmellä olen raatanut, ja kolmea neljää ihmistä, joidenka päivät sen keskellä kuluvat, suuritta vaiheitta ja muutoksitta, joita saattaisi olla hupaisa kuulla. Kuitenki minä teihin luotan aina siitä asti kun sen vähän ajan olitte luonani, jolloin usein silmistänne näin teidän lempivän kukkaisiani, ja varmaanki mielestäni joku side meitä yhdistää toisiimme. Niin taas alan ujostelematta ja pyydän vaan teitä olemaan paheksimatta, jos ihastukseni pienimmistäki asioista täällä omassa maailmassani houkuttelee minun pitkiin puheisin ja kyllästyttämään.
Kiitos Jumalan, kahteen kymmeneen vuoteen, tahi vuodesta ennen omakseni päästyäni, en ole nähnyt kevättä nykyistä kauniimpaa. Huhtikuu tosin oli sateinen ja myrskyinen ja toukokuu alkoi kylmillä, että täytyi taimilavatki peittää sydänpäivällä; mutta sitte muuttui ilma lopulla kuuta, ja ihmetellen katselee, miten kaikki nyt menestyy ja joutuu.
Nyt olisi aika meillä käydäksenne, te joka rakastatte kevättä ja kaikkea kasvussa olevaa. Nyt viherjöitsevät puistoni täällä ja kaikki saaret ja rannat järven ympärillä. Tulpanit ja narsissat ovat jo kauvan kukkineet. Omena- ja pääronapnut vaahtasevat kukista ja kaikkia näitä kiertelevät syrenihäkit sinivöinä. — Miksi en suosittelisi syreniä? Ne vievät paljon tilaa, sanotte te, eivätkä kanna hedelmiä! Näkyypä, että kesä oli enemmän joutunut teidän täällä käydessänne. Tulkaa nyt, toistapa puhutte. Minä puolestani rakastan syreniä lapsuudestani asti. Niiden pireys ilahuttaa minua, niiden ihanuus, kukoistusaikana, viehättää sieluani. Vaan heittäkäämme eri mielemme arvoonsa. Lausun ennemmin pari sanaa niistä laitoksista, joita, täällä käymisenne jälkeen, olen kyhäillyt, osaksi omain neuvoinne ja suunnitelmienne mukaan. Halua minulla tosin ei paljon ole muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tehdä mieliksenne, osaksi ovat eräät seikat, jotka tuonnemmalla osoitan, pakoittaneet minua tavoistani poikkeemaan.
Tietkää kun se pienen lystihuoneen suunnitus, jonka teitte kirsikkasaarella, näyttää juuri somalta valmistettaissa, varsinki Rosan ikkunasta, josta, pitkin vaahteritanhuaa, sen näkee kohoavan niinkuin ison ulpukan järvestä. Pidin teistä pitämistäni, kuta enemmän työ joutui. Kaunis alku on tehty tilan laajentamiseen kyökkikasvuille, niin että hedelmäpuitten istuttamiseen olen saattanut ottaa koko alan aina vanhasta kirsikkametsästä järveen saakka. Oksastuksista on hyvä toivo, kun vaan voin pidätellä madot. Vanha Antti on näinä päivinä saanut tätä toimitella. Vielä pilkahtelee siellä täällä turmeltuja lehtiä taikka kääriyntyneitä lehtikerppuja, mutta kauhistuksella muistan ne vuodet, jolloin ihan kukoistuksen ja lihavuuden ajalla hävitys tuli ja tuhoi vihannuuden ja loisteen, peitti vaaleaan kuolopukuun paljastuneet oksat. Hukkaan makasivat puut ihanimmat päivänsä ja säikähyttivät jähmittyneiden aaveitten tavoin pois koko kesäisen riemun. Vasten mieltäni muistelen tätä, sillä kaikesta luonnossa ei minusta mikään ole niin kauheata, kuin nähdä elollisten, viattomain olentojen vähitellen riutuvan ja ennen aikaansa kuolevan sen madon kalvamisesta, jota he itse tietämättänsä suojelevat ja elättävät. Oi, mitäpä olisi elo rakkaudetta tomuunsa, mitä on kasvu, jos ei se iloisesti ja hilpeästi kanna katoovaisia kukkiaan ja lehtiään?
Sitä soreaa leppäistä lehtimajaa, jonka laitoitte rannalle, johon asti nyt hedelmäpuita olen istutellut — unohdin siitä sanoa teille — en ole hentonut liikuttaa. Se seisoo vielä keskellä omena- ja pääronapuita, rakkaana muistona teistä. Rosa ompelee joskus siellä ja kiittelee korkean kunnaksen ja kirkon näkyä toiselta puolen järveä. Minäpä tästä paikasta vähemmän pidän sen pahan kivikarin vuoksi ulkopuolella, ja kalalokkien alinomaisen porun tähden, jotka ovat tottuneet siellä aina oleskelemaan. Oikein ihmettää, kuinka pieninki melu minua vaivaa. Tullee tämä kärsimättömyyteni ehkä siitä, kun asun koko ikäni näitten hiljaisten ja säveäin olennoitten joukossa, joiden kovin melu on hiljainen kuiskutus, tuulen tuuvitellessa heidän notkuvia oksiansa ja lehtiänsä.