Tietkääs, herraseni, harmiseikoista, joista emme edes mekään täällä saa olla rauhassa, tapahtui joku päivä takaperin muuan erinomaisen merkillinen. Koko aamun oli selkeää ja jää oli kaunis, vaan ilma erinomaisen palava ja hikinen. Puolipäivän rinnassa alkoi pilviä kokountua ja ukkoinen kuulua. Pian musteni taivas yli kaiken, vettä satoi rajusti ja salamoita välkkyi tiheään, oikein erinomaisen tiheään. Istuimme juuri ja söimme aamiaistamme, minä ja Rosa, kun vanha palvelijani astui huoneesen. En milloinkaan unohda hänen kamalaa muotoansa. Oli muka, niinkuin sittemmin sain kuolla, kauvan jäykkämielisesti peitellyt taimilavoja ja, kun sade kävi rajummaksi, hakenut suojaa muutaman ison pihlajan alla niemellä. Mutta mitä suojaa siitä oli semmoista rajuilmaa vastaan? Vanha olkihattu roikkui kostean rievun tavoin kädessä, sisään tullessansa, suvitakki niinkuin kaalinlehti pitkin raajoja, hapset hajalla ja vettä vuotaen pitkin naamaa, ja tervehdykseksi ei muuta kuin vohkasi. Ensi tuokiossa en voinut naurua pidättää, vaan tämä häntä niin vihaksi pisti että kielensä heltisi.
"Niin, niin", sanoi hän, "helppo on nauraa, vaan nyt on loput kädessä!"
"Ohoh, miekkoseni", arvelin minä ja pidäiten yksitotisena, "ota vaan yllesi kuivat vaatteet, niin tuletpa taas toimeen."
"Ken minusta huolii", lausui hän enemmän närkästyen; "nyt on loppu Rosa mamselin, sanon minä, Jumala minua auttakoon ukko raiskaa! Niin, niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punottaa, mutta lieneepä toista tulevana vuonna."
"Mitä ennustusta se on, Antti", sanoin minä ja nousin seisaalleni, "mikä sinun on?"
Ja nyt puhui hän viimeinki asian. Ukkoinen oli iskenyt Rosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, jonka kai muistatte seisoneen juuri asuin-rakennuksen nurkalla vasemmalla kädellä mannerpuolelta tultaessa, oli pirstonut oksat ja murtanut rungon juurelta. Arvannettehan, miten se minulle kävi harmiksi. Siinä oliki jotain erinomaista siinä puussa. Niin nuori vielä, ja kuitenki niin tuuhea! Runko niin suora ja pitkä, ja latva sitte — muistatteko juuri sanoneemme, kuinka luonnikas se oli? Anttia olen kokenut lohduttaa minkä olen voinut. Näyttääki totisesti Rosa häntä enemmän huolestuttavan kuin puu. Rosa itse laskee usein leikkiä hänen kanssansa tästä lystillisestä säikäyksestä; mutta ukko pudistaa vielä aina arvelevaisesti päätänsä, kun tästä puheeksi tulee. Paha vaan että on pannut ennustuksellensa niin pitkän ajan, sillä nyt hän pysyy kai aina tulevaan kesään saakka erhetyksessänsä.
Mutta vielä yksi paha kohta. Heti en tiedä muuta neuvoa kun muuttaa aidan, joka eroittaa pienen saarekkeeni muusta maailmasta, tuonnemmaksi saaren puolelle kannasta, kun valtamaantie, joka nyt kulkee ihan sen vieritse mannerpuolella, vaivaa ja häiritsee minua pölyllänsä ja alituisella melullansa. En tiedä, vaan minusta tuntuu kun matkustavien luku enenisi vuosi vuodelta. Joka aamu täytyy minun tomuttaa ja ruokota aidan läheiset kasvut, ja pitää viipymän tällä paikkaa kauvemmin kuin missään muualla puutarhassa. Usein sattuu silloin, että joku tuntematoin seisattaa hevosensa, nähdessään minut, ja pyytää sisään päästäksensä katselemaan laitelmiani; ja vaikka minä kernaasti suon jokaiselle sen pienen huvin, joka niistä lienee, sattuvat toki nämät vieraiset ei harvoinkaan sopimattomalla ajalla. Tämä ei kuitenkaan ole, mikä minulle enin on vaivaksi. Paljon enemmän on minulla tuskaa nähdessäni joitakuita naapureistani, jotka päivittäin juuri huomeneksella kävelevät tästä ohitse. Olisin luulla saman madon, joka viime vuosina on hedelmäpuita säästänyt, muuttaneen ihmisiin. Herraseni, täällä elelee lahko jumalisia, äänettömiä, kolkkoja olennoita, jotka lukevat voitoksensa maallisten riemujen hylkäämisen ja ovat poskiensa kastehiviällä ja silmänsä tulella maksaneet sen, minkä pitävät ylevämpänä omaisuutenansa. Mikä eroitus luoda silmäni pireistä, ilosista kukistani näihin kalveoihin! Tämmöisistä kohdannoista tulen aina alla päin, raskaalla tunnolla, joka pitää minua koko päivän, ja vastentahtoisesti lepää ajatuksissani se huoli, jonka minä tuntisin, jos olisin yksi näiden ihmiskukkain ylempi veikko ja ne minun hoitoni alla, niinkuin tässä tomukukat ovat puutarhassani.
Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni lämpimimmillä tervehdyksillä Rosalta. Hän käskee kysymään, kuinka kynsilaukat, jotka viimein lähetti tyttärellenne, menestyvät ja kasvavat. Syksyksi hän lupaa joukon toisia laukkoja. Ehkä silloin itse seuraa niitä, jos sen suvaitsette. Hänen on tarve vähän nähdä maailmaa; hän on jo kuudentoista vuotias. Ah, herraseni, teidän täällä käydessänne oli hän ainoastansa lapsi; nyt on täysikasvuinen, ja miksikä peljännen ilolla sanoa, kuinka kaunis hän on? Mitä olen kuitenki itse tainnut tehdä hänen sivistykseksensä, minä täällä pölyisissä helmoissani, kädet tomusta mustana ja pää täynnä huolta kukistani ja puistani! Äitinsä on aikaa haudassa levännyt, minä olen vaan osannut nähdä hänen kostumistansa ja iloita siitä. Itse on hän kasvanut, mittäkään ihmiskäden johdotta, taivas sininen isänä, äitinä kodin tyyven kukkamaailma. En tiedä, miksi ajatukseni nyt semmoisella hartaudella viipyvät hänessä. Ehkä ikävyys enentää lempeäni häntä kohtaan, sillä nykyjään on hän muutama päivä sitte kodista poissa. Hän tulee nyt olemaan yhtä mittaa erään sukulaisen luona, kunnes valmistuu ensimäiseen ehtoolliselle käymiseensä. Kolmen viikon perästä häntä odotan takaisin.
En saata häpeemättä lukea päästä päähän pitkää kirjettäni, jossa on niin vähän sisältöä. Anteeksi antakaa herraseni vanhalle ystävällenne, hän antaa, mitä on, ja puolustelekse sillä, että täyttää teidän oman pyyntönne. Olen aina j.n.e.
Toinen kirje.