Elokuun 16 p. -36.
Nähnyt olen heidät, nähnyt tuskalla, ehkä kolkolla aavistuksellaki. Olen nähnyt heidät, ne pimeät hahmut kalpein poskin, puoleksi sammunein silmin. Oi, herraseni, ukonpilviä on kauvan hiljakseen kulkenut säilysuojani vieritse; nyt on heistä heittäynyt ukkoisen nuoli, elämäni parhain onnellisuus on lyöty ja murrettu. Kentiesi ikuisesti? — Minä — toivon vielä.
Oli aamu. Rosa tuli kotia päivää ennen. Aamu on minun iloni. Päivän kanssa nousin ylös, työ kävi ripeästi, ja mielessäni, samate kuin kukissaki, oli vielä aamukaste. Oletteko havainnut, mitä silloin mielessä on, kun sydän mehiläisen tavoin imee mettä joka paikasta?
Muutamat panin-oksat siivottuani, kävin rantaan leppämajalle, siellä istui Rosa.
"Rosa, kah Rosa!" — Hän nousi seisaalleen ja teki hyvän huomenen. Aivoin häntä jollaki työllä huvittaa. "Tule, Rosa", sanoin minä, "mennään ja kastellaan kukkasarat; näyttää tulevan lämmin päivä." Olin samassa mennä, vaan huomasin Rosan viivyttelevän. Kääntyessäni kohtasi silmäni hänen silmänsä. Sanomatoin lempi kuvailihe katsannossansa, joka oli synkeä, säikähyttävä, vaivaava, sillä ilo ei sitä nyt sulostanut. Mutta silmämme pysyivät kauvan toisissansa, minä katsoin, kauhistuin ja olin ääneti. Niin alkoivat hänen silmänsä itkua vastustella, ja kyyneleet voittivat ja murtivat sulkunsa, ja hän kävi kaulaani ja huokaavan kuulin hänen: "Oi, isäni, isäni, kun toki pitää olemanne niin hukassa!"
Minussa vavahteli aavistus, pidätin kumminki itseni ja koin olla tyyven. "Oletpa kipeä, lapsi hyvä", sanoin hänelle, "tule, saatan sinua levolle!"
Mutta Rosa otti askeleen taaksepäin. "Kipeä?" lausui hän jalolla vaan suruisella äänellä, "kipeä olen ollut, terve olen jälleen. Olen samate kuin teki painanut paremman eloni tomuun, joka tänäpänä välkkyy, huomenna katoaa; elämään olen nyt oppinut sitä eloa, joka ei vaiheista tiedä. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalata?"
Nyt näin, minkä olin kadottanut, mieleni musteni, minä vihastuin. "Lymyite päivältä, madon panema kukkainen", sanoin minä, "ruttoa sä hengit viattomiin lapsiini ja peloitat aamun enkelit puistosta." Leppyä en ehtinyt, kun Rosa totteli ja meni. Mutta sivutse mennessänsä näin hänen silmin tarttuvan minuun, kuin olisi mielinyt temmata minua sydämeensä. Astui harvaan pitkää käytävää myöten alas ja katosi vaahteriston taakse. Minä notkistin polveni, anoin lastani Jumalalta jälleen ja itkin. Herraseni, rauha tuli takaisin ja tyyven mieli, ja minä noudatin Rosan jälkiä. Päästyäni kammionsa ovelle kuulin äänensä. Se oli rukoilijan ääni, vaan hiljainen, ja tuulen henki suhahteli jalavan latvassa huoneen seinuksella. Kului hetkinen, tuuli herkeni hengittämästä, kuulin sanoja; "Hänessä, hänessä on sinulle välikappale; minä olen ainoastansa nainen heikko. Ota häntä ylös valkeuteesi, jospa vaikka heittäisitki minun takaisin yöhöni."
Sydämeni oli sulaa lemmestä ja huolesta. Avasin oven hiljaa, aivan hiljaa, ja astuin kynnyksestä. Sen havaitsi Rosa, ja tuli vastaani, naurusuin kuin enkeli. "Olen rukoillut edestäsi, isäni", kuuluivat sanansa, "ja rukoukseni on kuultu, kun tulet tänne tyköni ja olet leppeä." Minä suljin hänen syliini ja suutelin otsaansa. Mutta en tahtonut meitä sanoilla häiritä, olin vaiti vaan ja kävin työhöni etsimään lohdutusta.
Puolisen aikaan tapasimme toisemme tavallisuuden mukaan. Pöydässä ei hiiskuttu sanaakaan aamun seikasta. Karttaa tahdoin ja unhottaa. Rosa haasteli paljon sakulaisestansa ja olostansa siellä: millä helleydellä hän häntä oli kohdellut, kuinka paljon oli oppinut häneltä ja niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hänen luonansa oli nähnyt ja tullut tuntemaan, miten tähdellistä olisi minunki — tässä vaikeni hän ja keskeytti lauseensa. Voi, voi, herraseni, että niin vähän olen silmäillyt ulos kukkatarhastani ja niin vähän oppinut ihmisiä ja maailmaa! Ymmärrättehän kaikki. Pois lähetin kukkaiseni valossa vaalittavaksi, ja tuleen hän istutettiin. Ei kuitenkaan kovuutta; maltoin mieleni, ja Rosan sanat jäivät selittämättä. Koko muun ajan oli hän tyyvenneempi ja naurahti joskus, joka muistutti entistä. Mutta kasvojensa helevien vivahduksien seassa näin nyt kuvan, joka vaan harvoin haihtui, kadonnut ei koskaan, vaivan ja kuihtumisen kuvan, sen varjon tapaisen, joka ensi kerran pimentää valkean lemmenkukan lehdellä, eikä edes päivänkään kimeltäessä ole ilmaisematta kukkimisen loppuansa lähenevän.