Jälkeen puolipäivän en Rosaa nähnyt, mutta iltapuoleen hänen käsketin alas puutarhaan. Tulikin, otin kätensä käteeni, ja yhdessä kävelimme lehtokujia, parhaastaan ääneti. Olipa aikomukseni puhua, mutta ilta oli ylen ihana ja sydämeni ylen täysi. Viimein tulimme rantaan. Vuosi takaperin olin yhdenlaisena iltana seisonut Rosan kanssa samalla paikalla. Kaikki oli yhtä kuin silloinki; hän vaan — — mutta näinpä nytki silmästänsä ilon vilahtavan, tullessaan pimennoiselta käytävältä, kun laaja kirkas järvi rantoineen, saarineen ja aleneva aurinko, ja kullastava taivaan kansi aukenivat hänen silmäinsä eteen. "Tässäpä", sanoin Rosalle, "kerran minulle teit kysymyksen, joka vieläki minua iloittaa, vaikka paljon sitte on muuttunut."
"Mitä silloin kysyin?" sanoi hän ja silmäili minua kummastellen.
"Vähän, aivan vähän; tuskin olikaan se kysymys, oli vaan huokaus, oli lyhyt rukous. Sinä levähdit tässä, työskenneltyäsi kaiken päivää kukkien keralla puutarhassa. Itse istuin lähellä ja katsoin milloin seutua milloin sinuun, sillä silloin olitte yhdennäköisemmät nykyistänne, ja se yhdenkaltaisuus teki minun onnelliseksi. Kun joka tuulen vilakka oli levolla, ja järvessä kuvasti maa ja taivas, ja taivas kuvastimen tavalla heijasti maan monenkarvaiset kukkaiset, ja aurinko valosyliinsä sulki kaiken tämän, niin naurusuin kysyit minulta, kumpi oli kauniimpi, maako vai taivas? Se oli sinun taivaallinen ja viatoin kysymyksesi, lapseni, ja sen vielä muistan." — Mieleni heltyi, luulin jo kohdanneeni Rosan sydämen; mutta hän kävi käteeni ja sanoi vakaasti: "ne olivat sanani unessa, isä hyvä, unohda ne herättyäni."
Vielä kerran ratkesin puhumaan ja sanoin:
"Eipähän sanoja unenpäissä, Rosa; ylistysvirsihän se oli, enkelein laulaman tapainen, sillä enkelein jumalanpalvelus on riemu jostaki ihanasta ja totisesta. Silloin taisi tuntosi käsittää ihanuuden vielä, ja totuus oli selvä silmissäsi, sillä se paistoi sinulle Luojan koko maailmasta, ja maa oli sinusta silloin suloinen kuin taivas. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonkas kadotit ja hylkäsit?" —
Mutta minun lapseni vastasi minua tällä haikealla kysymyksellä: "Langenneen maanko ihanuuden sijassa, ja katoovan tomun totuuden?" —
"Sielusi rauhan", lisäsin kiivaudetta, "sydämesi viattomuuden, ja rakkauden lempeätä luontoa kohtaan?"
"Murhe", sanoi hän, "siitä mikä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan tule kadotukseen."
"Sano", lausuin minä tulistuen, "valhekuvitus oman mielesi siittämästä epäjumalasta, joka on sortanut nuoruutesi kukoistuksen ja kummituksena osoittaa tulevaisuuttasi haudan hahmussa, epäjumalasta, joka sormellansa osoittaa ijankaikkisen kirkasta maailmaa, hänen viheriöivää maatansa, hänen leppeätä taivastansa, kaikkea pyhää ja armasta, omia kukkajäseniäsi, sydämesi rauhaa ja isäsi harmaita hapenia, ja sanoo uhaten ja kolkosti: katso, tuo on mitätöntä kaikki, kiellä, hylkää, kiroo se, jos tahdot omani olla, minun, jolle kaikki, mikä hehkuu, rakastaa, henkii, elää, on kauhistus, ja jonka valtakuntana on se ikuinen tyhjyys, kussa ei ainoakaan olento elähytä tomuansa, yksikään voima riemuitse voitosta, heikkous itke rakkauden armossa."
Puheeni oli tulla, sillä totuus syttyi liekiksi sielussani, ja lapseni harhaili yön synkeydessä ja oli valkealla saatettava takaisin.