Oi, armaani, mitä piti minun tehdä? Rosa itki ja pyysi laupeuden herraa olemaan kuulematta sanojani. —
Ei ole koskaan minun niin vaikea ollut saada voittoa itsestäni, kuin silloin oli. Rakkaus oli apunani ja voitto oli minun. Masensin vihani — en vihaani — tuskani, ja totuuden kirkkaus tuli rauhallisesti sieluhuni jälleen.
Sen puun juurella, jonka siimeksessä seisoimme, kasvoi viatonna ihana, heikko, valkea lemmenkukka, hiljan kasvinhuoneesta ulos tuotu, raittiin kesälämpimen vaalittavaksi, ja elinkauden vapaasti kukoistaaksensa. Yhden päivän oli kukka kaunoinen vasta katsellut kuorestansa, ja muodollansa kantoi vielä sitä hohdetta, joka näyttää olevan epätiedossa, kuuluneeko maahan vai taivaasen, ja joka tekee, että silmän on mahdotoin eroittaa, missä lehti loppuu, ja missä väri, koste, ilma, päivä alkaa. Sen uhrasin lapseni tähden, tempasin ylös mullasta ja siimeksestä, puhalsin tomun sen juuresta ja panin puun oksalle, hennon kupunsa vasten auringon seisahtumattomia säteitä. Otin Rosaa kädestä, kävelimme ääneti puistoa ja palasimme entiselle sijallemme.
Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli ihana loiste iholtansa, ja lehdet olivat kuolleina päivän valossa. "Katso", sanoin Rosalle, "äsken kasvoi tuo kukka matalana, ja juurensa oli maassa, ja varjo peitti hänen elämänsä, ja tomunsa oli tomussa. Mutta eikö hänen olentonsa silloin ollut enemmän taivahinen kuin nyt, ja eikö hän silloin ollut iloni, murheeni nyt? Oisiko nyt omin valloin temmainnut siitä paikasta, mihin lempeni hänen sai, ja oisiko, heti puhdistuaksensa sulaksi kirkkaudeksi, erkaunut tomusta ja kohoinnut auringon tuleen, rakastaisinko häntä siitä? Enköpä sanoisi: kuole, kukkainen typerä, sillä siten et elää voi!"
"Kuolla", sanoi Rosa naurahtaen, "onkos kuolemisessa pahuutta?"
"Kuolema", sanoin hänelle, "on syntyminen elämään, kuolema on myös syntyminen hävitykseen. Ah, Rosaseni, kuolla niinkuin tämä kukka eilen kuoli kuori-elon kuoleman, tänään avataksensa hopeanvalkeata kehäänsä, se on kuolla eloksi runsaammassa ihanuudessa ja iloksi valoisemmassa maailmassa. Senlaisen kuolon kuoli lemmenkukka, murtaessaan kätkönsä, ja hän ei sitä sen vuoksi kuollut, kun olisi ollut lakastunut kuoressaan, vaan sen tähden, että oli pimeässä kodissansa terveenä ja uskollisena hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto ne näki valmiiksi kohtaamaan päivää. Niin se kuolee, joka kuolee elääksensä. Hän ei hätäile ulos kuorestansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elolla, ja sitte ei hän varista lehtiänsä, vaan levittää ne iloon ja valkeuteen."
Näin puhuin. Hetki kului äänettä. Kaikki oli hiljaa, juhlallisena, odottavana. Minulla oli toivo. — On hirmuista, herraseni, ja minua kauhistuttaa sitä sanoa. Lapseni rukoili ja manasi minun isänsydäntäni viettelemästä hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.
Päiviä, viikkoja on kulunut siitä kun tämä tapahtui. Rosa kuihtuu. Selvenemistänsä selvenee minusta se oppi; jonka myrkkyä hän on imenyt, tämä helläin sydänten murhaava harhaus, hyljätä hiljaisuuden rauha ja sydelle polttaa itsensä, ollaksensa kykenemättömät tykyttämään heikkoudessa. Eiköstä kaikki kauneus kirkastu ja elä heikkoudessa ja tomussa, niinkuin aurinkoki elää tuhansin hohtein kasvujen katoovassa suvussa? Miksi siis hävittää asuntoa, kussa ihanuus saattaa elää loistossa ja rauhassa? Kuolemattomuudenpa elämää he etsivätki, ja maallista elämäänsä he sanovat kuolemaksi. Ah, herraseni, koska olette odotellut sen kasvun kukkimista, joka siemenessänsä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuden! Senkö vuoksi, että maa on niin synkeä ja elo täällä mitätöin? Ei, ei, sen vuoksi odotan minä taivaallista maailmaa, ylevämpää eloa, kun tämä maa on niin ihana, tämä elämä, kaikkine huolineen, niin pyhä ja niin suloinen.
Lopetan nyt. Mitä saatan toivoa lapselleni? Onko teillä neuvoa antaa, niin älkää viipykö. Syksyn tulevan, ja hedelmäin kypsyvän, olen sivumennen havainnut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa rauhalla on mietitty hiukkainenki elämän ihmeellisyydestä. Hyvästi.
Kolmas kirje.