Kesäk. 20 p. -37.
Herraseni, tässä lähetän teille päiväkirjan, jota olen kirjottanut Rosan sairastaessa. Näistä muutamista muistoonpanoistani tainnette arvata ne seikat, jotka ovat tapahtuneet, ja joita en uudelleen saata kertoa.
— — Tammikuun l päivänä -37. Oi väärää, sokeata oppia, hyljätä viattomuuden maallista iloa! Mitäpä on tämä ilo muuta kuin sen taivaallisuuden nautintoa, joka kaikessa vallitsee? Myrkkyä! Milloin imeepi mehiläinen myrkkyä! —
Anna silmääni valoa, taitaakseni katsella ihmiskuntaa, niinkuin silmäilen jonkun kasvoja, ja näytä minulle niissä yksiki paikka, jota ei viattomuuden mahti voita ja joka ei enennä sen eläväistä suloa. Oi, te jalouden puhuvat kuvat, valonenne ja pimentonenne, oi ylenkatsotut kukkani, teistä toki olen oppinut, elämän luovan ihanuuttansa pimeydestä ja valkeudesta. —
Täydellisyys. Turhaanpa sanotaan: täydellisyys on pysyvä. Täydellisyyttä on ajan jokaisessa hetkessä, ja tähän täydellisyyteen kuuluu itse se puuttuvainen silmäki, joka sitä ei näe.
Helmik. 7 p. — Sydänyö. Rosa valvoo. Valkealla hangella näen valon paistavan akkunastansa. Olen itseki sytyttänyt lamppuni unen puutteessa. Ah te säteet hangella, jotka todistatte siitä valon lähteestä, josta on syntynne, teissä olen yöllä mielinyt nähdä kuvaelmia ihmiskunnasta, Jumalan pyhästä valovirrasta. Rosa, eksynyt lapseni, elä soimaa sadetta siitä, ett'on mennyt niin kauvas valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä edemmä se ehtii, sitä kirkkaampaa syntyä se osoittaa. Paistakaamme täällä rakkaudesta ja uskosta, niin yö ympärillämme on päiväksi muuttuva, elkäämme vavisten heittäykö takaisin lähteesemme, se on sen säteiden kieltoa, se on sen valon kieltämistä.
Helmik. 17 p. — Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko anastaa valtansa jälleen. Ilma huokuu sulaa elävyyttä, se on herännyt pimeästä talvi-unestansa ja maaki herääpi heti. Rosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran isoon aikaan. On istunut hetkisen portahilla, kuullut varpusen visertävän ja nähnyt kimeltäväin pisarten herahtelevan katolta. Silmänsä näin loistavan, kuulin hänen syvältä janoten henkeänsä vetävän, luulenpa hänen tuokion etsineen Jumalaa huomenriemuisessaki maailmassansa. Ah itse riemu, joka nostattaa muiden mielen pilviä kohti, on hänestä ylen raskas, pienin ryyppäys luonnon terveysmaljasta sulattaa hänen olentonsa. Väsyneenä, miltei vaipuneena saatettiin hän jälleen huoneesensa. Millainen loppu kaikesta tästä?
Huhtik. 17 p. — Kukkia jo! Kirsikukkia on lasissa Rosan pöydällä. Ihmeellistä, mitä enemmän itse kuihtuu, sitä paremmin näyttää hän taas rupeevan rakastamaan pireyttä ja eloisuutta. Eron aikako lähestynee ja tehnee hyljätyt armaiksi jälleen?
Huhtik. 25 p. — Selkä on auvennut, jää on poissa. Päivän laskussa näkyi kurkiparvi välkkyvän järvellä. He ovat jo kohottaneet lentimensä ja muuttaneet. Mikä ihaninta on, se ei ole jokapäiväinen vieraamme, se on matkamies, joka vaan käypi katsomassa.
Toukok. l p. — Hän tahtoo täältä, tahtoo eritä. Mitäpä etsii? Mihinpä pakenee? Maan alla, pilvien takana, ylempänä maailmain maailmoja, mitä siellä löytää muuta, kuin minkä täällä on hyljännyt: luoman ja Jumalan? Olisiko minulla keinollinen mahti, istusin tautivuoteen ääressä ja kuvaisin kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan juhlaloistossaan, panisin vuoden vaihtelevat ajat kiertelemään kauniina silmäinsä ohi, johdattaisin mielensä kuviteltaviksi lapsuutensa, nuoruutensa, miehuus-ikänsä riemut, kaikki kohtaamansa lemmen silmäilykset, kaikki ne voitot, jotka on nähnyt hyvän voittavan, ja tekisin niin ympärinsä kesämaailman sanoista. Siinä hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloisena olleesta päivästä ja odottaen auringon ja ilon koittoa aamulla.