Toukok. 28 p. — Tulla tänne, pyrkiä hänen vuoteensa ääreen, lohduttamaan! Pois, pois, mustat aaveet, lohdutuksenne tunnen! — Mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, sepä välikappaleena viettelijän kädessä. Ei pahalla, vaan parhaalla kahleitaan sydän. Kuvaan yhden niistä teistä; tuhansia ovat. Majassa pyörii vanhempain ja siskosten seassa viatoin tyttö, ja muistaa iloisissa vaivoissaan ainoastansa heidät. Siitä välttyy sitte päivä ja ilta tulee, ja hiljaiselle tienoolle nousee tähtiä loistavia. Uusi maailma, täynnänsä hartautta ja rauhaa, kypsyypi ulkona. Tuossa lähenee viettelijä. — Tule viatoin, sanelee hän, ett'et hautauisi pienten huoltesi tomuun, vaan oppisit elämään ylevämpää eloa. — Ja hän menee myötä, ja majasta ulos tullessansa kuu kohoaa vuorten takaa ja kaunistaa hänen seutunsa kaksi vertaa. Tuntonsa taipuvat, sydämensä riemastuu. — Katso, sanoo taluttaja, eikö tämä ansaitse silmäystä? — Hän näkee hänen puhuvan totta. Tuopa sitte teroittaa äänensä ja nuhtelee entisestä tylyydestä, että on maannut hartautensa, ett'ei ole useasti etsinyt hetkeä, jaloa kuin nykyinen. Tyttö säikähtyy, sillä sydän on täynnä ihastusta, ja hän näkee, minkä on hyljännyt. — Ja elo, jotas elät, kuiskaa viettelijä, ja ne tunnot, jotka sinussa liikkuvat, keilläpä osaa semmoisista? Ylennä silmääsi ja katso, josko tuhansista olennoista ympärillämme ainoakaan nostattaa itsensä jokapäiväisestä elämästään, elääksensä kuin me. Näetkö ainoatakaan rinnallamme? — Ja hän katselee, ketään ei näe. Silloin häneltä mustenee maa, ja ihmiskunta on hänestä aaltoileva meri sielutoin, ja hän nojaakse viettelijän rinnoille ja sanoo: me seisomme kalliolla merellisellä, elä luovu minusta, sinutta olen yksin! — — Mieletöin! miksi et sanonut: niin, pyhä on ja ihana minulle avaamasi maailma, mutta onpa majanäki pyhä maailma, siskosteni silmät ovat myös kirkkaat, suloiset tähdet, ja vanhempaini sylissä elän runsaudessa kuin täälläki; opeta minua rakastamaan, eläkä hylkimään!
Kesäk. 1 p. — Koko päivän vaan äidistänsä! Hehkuvin silmin, kuulaana, melkeen kirkastuneena ainoastaan äidistänsä! Olipa vaan lapsi, vakahainen lapsi, kadottaessansa äiti armaansa, ja muistaa kuitenki kaikki. Eikö hän ollut semmoinen? Eikös rauhallisena ja vakaana kävellyt kukkaistesi keskellä, hoitanut niitä, hoitanut sinua ja minua? Kysymys kysymyksen perään! Ah, rakkaudella muistelee äitiänsä, ja iloitsee elettyänsä, niinkuin eli. Onpa pelastettu! Voinko uskoa hänen — — Minua käsketään luoksensa. — —
Kärsiväisyyttä, malttavuutta, toivoa! Kohtaammehan jälleen toisemme!
* * * * *
Täkäläisen tilan näette tästä ilmoituksesta, jota pyydän teitä hyväntahtoisesti panettamaan johonki sanomalehteen.
Hän lepää nyt järven toisella puolella. Kirkas selkä, joka ennen oli ihastukseni, on nyt musta, kolkko hauta, jonka yli harvoin hirviän luoda silmäystäkään.
Päivät ovat hitaita ja muuttelehtamattomia. Hämärää saan odotella melkeen sydänyöstä sydänyöhön, se on vuoden ajan syy, ja hämärän ei aina ole uni mukana.
Vuoden päivät olen yhä enemmän havainnut vanhenevani, ja vuosien kanssa vähenevät voimat, herraseni, voimain kanssa mielilaatu, niin on luonnon tapa.
Vanha palvelijani ijästyy niinkuin minäki. Joku päivä takaperin menin puutarhaan. Hän kasteli kukkasarkaa, mutta huolimattomasti, äkäisesti, että loukkailiki kukat vesikannulla. Nuhtelin siitä. "He niin", sanoi hän, "kelle niitä hoidamme?" Ukko kääntyi katkeraan itkuun, minä jätin hänen ja läksin pois.
Tunnetteko ketään hyvää, turvatointa tyttöä seitsentoista vuotiasta, joka mielisi isää saada? Yhtäläisyys! Nuoruudessa ovat ihmiset toinen toisensa kaltaisia, toisella tytöllä on aina jotakin toisen sielusta.