Vaan heltyin hetki helkettään, Mink' impi eteni, Ja miettivämpi entistään Näkönsä lieveni; Kai aave iski mielehen, Hän ties', kut' etsi neitonen.
Se ootti; impi läheni Kun sanan saanna ois. Niin vakaan, vait, niin ääneti. Kun häntä henki tois; Hän tuil ja näki edessään Jo ruotsalaisen pitkänään.
Jo näki, huusi nimenkin, — Vastett' ei kuulunut — Jo varsin vaipui sylihin — Se hänt' ei sulkenut; Kylm' oli rinta rikkunut. Ja kaikk' oil vaiti, riutunut.
Nyt kyynel — sanoo runotar — Juoks' ukon poskelle; Hän sanan sanoi — Ilmatar Sen korjas tuulelle; Nyt nousi hän, käv' askelen Ja näänty neidon etehen.
Mi miel' oil suru-näkönsä, Sanainsa salaisten? Tuo kyynel hellän silmänsä — Ken selittävi sen? Hän kun käv' immen etehen Ja kuoli — mi tuil mielehen?
Tunnollenkohan lepoa Viel' ano äänensä? Rukoillakohan rauhoa Viel' oli mielensä? Vain osoako ihmisen Hän itki ilkeen, vaivaisen?
Hän vihan maalt' oil lähteinyt, Sen kalpaa kantaen; Vaan, veikko, vihas heitä nyt. Käy käteen leppyen. Ah! eloon kosto katsovi. Sen himot kuolo katkovi.
Poika ja Lähde.
Lähtehelle vihoin virkki poika! Lähde, niityn silmä, lemmen lähde! Tuhannesti muotoons' armahani Sini-povessas on silmäillynnä. Vaan sa sen et sulo-kuvaa vaali, Säilytä et muotoo impyeni. Hän kun poistuu, pois on kuvansakin. Ja ma etsin suotta sitä sitten, Rankaisenko sua, lemmon lähde, Sekoanko, kaivanko sun kuiviin, Talloanko kauniit kukka-reunas?
Lähde taasen rukoili ja lausui: Poika, miksi rankaisisit mua, Aaltoin sekaisit ja loisit kuiviin. Tallaisit mun kauniit kukka-reunain? Minä veen on vieno tytär vainen, Lämmint' ei oo veri-suonta mulla, Lempee mull' ei muille, muill' ei mulle; Pahempipa kun ei sun povessas, Oman poves lämpö-lähtehessä Kultas kuva viikompahan viivy, Kuin hän kukkan' ompi silmäis eessä.