— Tavattoman miellyttävä hän on, tuo nuorukainen, ajatteli hän ääneen, mennessään viemään illallisen tähteet ruokahuoneeseen. — Sangen merkillistä, että hän on naimaton — eihän tuollaisen miehen olisi tarvinnut kuin osoittaa siihen, jonka tahtoi. Kenties hänen laitansa on kuten minun — oikea ei ole vielä sattunut hänen tiellensä.

Susan vaipui peräti hempeämielisiin ajatuksiin poimiessaan käytetyt astiat lämpimällä vedellä täytettyyn soikkoon.

Kahta päivää myöhemmin Anna vei Owen Fordin mukaansa Neljän tuulen niemelle esittääksensä hänet kapteeni Jimille. Raikas länsituuli huojutteli rantaman apilaniittyjä, ja kapteeni Jim tarjosi nähtäväksi mitä komeimman auringonlaskun. Itse hän oli juuri palannut kotiin lahden toiselle puolen tekemältään souturetkeltä.

— Olin saanut toimeksi mennä sanomaan Henry Pollockille, että hän on kuolemaisillaan, kertoi hän. — Kukaan muu ei uskaltanut sitä tehdä. He arvelivat kaikki, että se koskisi häneen perin kovasti, sillä heistä oli kuin olisi hän oikein tarmon takaa tarrautunut kiinni elämään, ja hänellä oli loppumaton määrä syksyyn toteutettavia tuumia. Vaimon mielestä hänen piti saada tieto tilastansa, ja niin ollen määrättiin minut sanomaan hänelle, ettei hän enää paranisi. Henry ja minä olemme vanhat ystävät — me purjehdimme vuosikausia yhdessä "Harmaalla lokilla". No, minä laittauduin sinne, istuuduin yläpäähän vuoteen viereen ja sanoin hänelle kiertelemättä ja kaartelematta: "Tiedätkös, toveri, luulen, että sinulle on tullut määräys pitää purjeet valmiina lähtöön." — Mutta kyllä minä tunsin hiukan sisäistä varistusta, sillä eihän ole hauska sanoa miehelle, joka siinä lepää mitään pahaa aavistamatta, että hän kenties ei elä yli yön. Mutta voitteko ajatella, rouva Blythe — mustat silmät kirkkaina tuossa kuihtuneessa muodossa hän katsoo minuun hiukan viiruillen, kuin miettisi jotakin sanasutkausta, ja sitten hän sanoo: "Tuo oli vanha uutinen, Jim Boyd, sen olen jo tiennyt toista viikkoa. Keksi parempaa, jos tahdot kertoa minulle jotakin." — Ällistyin niin, että jäin istumaan sanatonna, mutta Henry alkoi nauraa virnistellä. "Saapastelet tänne sennäköisenä kuin olisit matkalla omiin hautajaisiisi, ja sitten käyt istumaan ja panet kädet ristiin ja pyörittelet peukalonasi toistensa ympäri, ja lopuksi puserrat esiin suuren uutisesi — joka on niin vanha, että sinertää homeesta… Tuolle ei kissakaan voisi olla nauramatta…", sanoi hän. "Kuka kumma sinulle on siitä puhunut?" kysyn minä ja istun siinä kuin kivettyneenä kummastuksesta. "Ei kukaan", sanoo hän, "ymmärsin sen itsestänikin — viime tiistain vastaisena yönä, jolloin en voinut saada unta. Olinhan kyllä jo ennenkin epäillyt asioitten olevan sillä kannalla, mutta silloin kävin varmaksi. Vaimoni takia en ole ollut tietääksenikään koko asiasta… Olisihan kyllä ollut hauskaa, jos olisin ehtinyt saada riihen valmiiksi, sillä Eben on aika hutilus, eikä hänen työstään tule mitään kunnollista. Mutta sen saa nyt käydä kuten käy. Nyt kun olet keventänyt vanhaa sydäntäsi, Jim, voit jättää siksensä nuo hautajaiselkeesi ja kertoa minulle jotakin hauskaa." No niin, sillä lailla olivat siis asiat. Kukaan ei ollut rohjennut puhua hänelle, mitä oli odotettavissa, ja siinä hän oli maannut vuoteessaan ja ollut koko ajan siitä selvillä. On tosiaankin ihmeellistä, kuinka luonto väliin ilmaisee meille aikeensa ja ilmoittaa, milloin armonaika on lopussa ja lähtöhetki lyö. Olenko minä koskaan kertonut rouvalle siitä, kun Henry sai ongenkoukun nenäänsä?

— Ette varmaankaan — muistaisin sen kyllä…

— Nauroimme molemmat tänään tuolle vanhalle jutulle. Se tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme eräänä päivänä — hän ja minä ja joukko muita — pyydystämässä makrilleja. Taivas sentään, mitä peliä kalat pitivät tuona päivänä — ne tulivat niin tiheinä parvina, että oli juuri kuin veden pinnalla olisi kihissyt hopearahoja, ja kaikki olivat aivan suunniltaan ihastuksesta… Siinä oli huutoa ja melua, ja äkkiä kävi niin hullusti, että Henry sai ongenkoukun suoraan nenänpieleensä. No, siinä se oli kiinni, ja toisella puolen oli väkiä, toisella suuri lyijypaino, niin että lävitse sitä ei käynyt vetäminen. Olisimme tahtoneet viedä hänet heti maihin, mutta hän teki tenää ja sanoi, että sellaisen kalaparven luota hän ei lähde tiehensä ennenkuin saa munalukon huuliinsa… Ja niin hän kalasti edelleen ja heitti makrillin toisensa jälkeen alukseen, mutta välillä hän vikisi ja ähkyi, niin että tuli surku kuullessa. Lopuksi oli parvi ehtinyt ohitse ja me nostimme ankkurin. Silloin minä otin viilan ja aioin viilata poikki koukun, joka Henryllä oli nokkaparassaan. Koetin olla niin kevytkätinen kuin ikinä mahdollista, mutta olisittepa vain kuulleet, mitä Henry sanoi! No, parempihan oli, että pääsitte sitä kuulemasta… Hyvä oli, ettei lähettyvillä ollut naisväkeä. Henryn ei muutoin ollut tapana kiroilla, mutta olihan hän kuullut minkä mitäkin laivoilla liikuskellessaan, ja nyt hän purki sen kaikki suustansa, niin että rikinkäry tuntui kauas… Lopuksi hän sitten sanoi, että hän oli saanut kyliänsä, minähän rääkkäsin häntä oikein tarmon takaa. Silloin panin viilan pois ja kyyditsin hänet Charlottetowniin tohtorin tykö, — sinne oli kuusi vanhaa peninkulmaa, mutta lähempänä ei ollut lääkäriä — ja koukku riippui kuten ennenkin hänen nokassansa. Ja kun me olimme tulleet perille, otti vanha tohtori Crabb viilan ja viilasi koukun poikki, juuri kuten ininäkin olin aikonut tehdä — sillä erotuksella vain, että tohtori ei menetellyt likimainkaan niin varovasti kuin minä, niin että Henry paralla nyt olisi ollut kylläkin syytä kirkua ja voivotella…

Kun nyt kapteeni Jim ei näyttänyt enää aikovan jatkaa noiden vanhojen muistelmiensa kertomista, käytti Anna tilaisuutta esittääkseen yllättävän kysymyksen.

— Tiedättekö, kapteeni Jim, kuka herra Ford on? sanoi hän. —
Tahdon, että koetatte arvata sen.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

— Arvoitusten ratkaisemiseen en minä ole koskaan pystynyt, hyvä rouva, sanoi hän. — Mutta kun herrasväki tuli sisään, tuli heti mieleeni ajatus: missä olenkaan nähnyt nuo silmät jo tätä ennen? — Sillä nähnyt ne olen, se on varmaa.