— Muistelkaapa muuatta syyskuun aamua vuosia sitten, sanoi Anna lämpöisesti. — Muistelkaa laivaa, joka näkyi päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa kaikki purjeet pystyssä — kauan odotettua ja kaihottua laivaa, jonka luultiin uponneen aaltoihin… Muistelkaa päivää, jolloin "Royal William" saapui satamaan ja näitte ensi kerran opettajan morsiamen!
Kapteeni Jim ponnahti pystyyn.
— Persis Selwynin silmät ne ovat, huudahti hän lujalla äänellä. —
Hänen poikansa te ette voi olla — teidän täytyy olla hänen —
— Tyttärenpoikansa, niin kyllä, olen Alice Selwynin poika.
Kapteeni Jim syöksähti petolinnun tavoin Owen Fordin kimppuun alkaen pudistella hänen kättänsä.
— Alice Selwynin poika! Herra Jumala — sepä vasta on hauskaa! Usein olen miettinyt, että missähän opettajan jälkeläiset mahtanevat asua. Tiesin, että meidän saarellamme ei ole ketään heistä. Alice — Alice — ensimmäinen lapsi, joka tuli maailmaan tuossa pienessä talossa! Ei koskaan pieni lapsi ole tuottanut suurempaa iloa! Häntä olen keinutellut käsivarsillani sadat kerrat! Kun hän alkoi opetella tepastelemaan omin neuvoin, olin minä mukana häntä tukemassa. Minusta on kuin näkisin edessäni hänen äitinsä kasvot, hänen katsoessaan pienokaiseen — ja siitä on nyt melkein kuusikymmentä vuotta. Elääkö äitinne vielä?
— Ei, hän kuoli minun poikasena ollessani.
— Vai niin, vai kadotitte te kiltin äitinne niin varhain… Mutta olipa tosiaankin hauska tavata teitä! Tunnen oikein nuortuneeni sen johdosta. Tällaisia pieniä sydämenvahvikkeita saan minä vähin rouva Blytheltä — hänellä on erityinen taito keksiä sellaista, mikä tuottaa ukolle iloa.
Kapteeni Jimin mielenkiinto lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Owen Fordin olevan "kynäniekka" — kuten kapteeni sanoi. Hän loi häneen katseita sellaisia, kuin olisi hän ollut yliluonnollinen olento. Hän tiesi kyllä, että Annakin kirjoitteli hiukan, mutta tuota seikkaa ei hän ollut koskaan käsitellyt vakavalta kannalta. Kapteeni Jimin mielestä naiset olivat viehättäviä olentoja, joiden piti saada äänioikeus ja kaikkea muuta hyvää, mitä he voivat toivoa, mutta hän ei uskonut heidän osaavan esityksessään noudattaa johdonmukaisuutta.
— Ajatelkaa nyt tuotakin romaania "Rakkauden harhatiet", sanoi hän kerrankin. — Tekijä on nainen ja katsokaas, hän on venyttänyt sadaksikolmeksi luvuksi sen, minkä olisi hyvin voinut kertoa kymmenessä. Kirjoituskiihkoinen nainen ei tiedä koskaan, milloin hänen olisi lopetettava — juuri Siinä on pahin paikka… Hyvän kirjailijan tunnusmerkki on juuri se, ettei hän lavertele liikoja.