— Herra Ford haluaisi kuulla muutamia teidän hauskoista jutuistanne, kapteeni Jim, sanoi Anna. — Kertokaa hänelle kapteenista, joka tuli hulluksi ja kuvitteli olevansa lentävä hollantilainen.
Tuo oli kapteeni Jimin paras juttu. Siinä oli milloin kauhua, milloin pilaa, ja vaikka Anna jo oli kuullut sen useita kertoja, nauroi hän yhtä makeasti ja tunsi selässään yhtä viehkeitä kylmänväreitä kuin konsanaan Owen Ford. Sitten seurasi muitakin juttuja, sillä nyt oli kapteenilla mielensä mukainen kuulijakunta. Hän kertoi, kuinka eräs höyrylaiva kerran ajoi kohden hänen alustaan ja oli vähällä upottaa sen, kuinka malaijilaiset merirosvot sitä ahdistelivat, kuinka valkea siellä pääsi vahoilleen, miten hän oli auttanut erään valtiollisen vangin pakoon muutamasta etelä-afrikkalaisesta tasavallasta, kuinka hän eräänä syksynä oli kärsinyt haaksirikon Magdalena-saarten luona ja joutunut jäämään sinne talveksi, kuinka tiikeri oli hänen laivassaan päässyt irti häkistään, kuinka miehistö oli kapinoinut ja jättänyt hänet asumattomaan saareen… Useita muitakin juttuja kertoi vielä kapteeni Jim — surunvoittoisia, lystikkäitä, eriskummaisia. Meren salaperäinen vetovoima, kaukaisten maiden ja seikkailujen houkuttele vaisuus, suurkaupunkien kirjava vilinä kuvastui eloisan havainnollisesti kuulijoiden mieliin. Owen Ford kuunteli pää käden varassa, pitäen kehräävää Ensi perämiestä polvellaan ja silmät loistavin katsein kiinnitettyinä kapteeni Jimin järeihin, päivettyneihin kasvoihin, joiden ilme kertomisen kestäessä oli niin virkeän vaihteleva.
— Eikö herra Ford voisi saada nähdä teidän elämänvaiheitanne, kapteeni Jim? kysyi Anna, kun kapteeni lopuksi selitti kertoneensa kerrottavansa.
— Eihän hänellä siitä voi olla mitään huvia, sanoi kapteeni Jim vaatimattomasti.
Itse asiassa oli hänen hartain toivomuksensa saada ottaa esille tuo paksu pinkka.
— Minua huvittaisi suuresti saada nähdä muistiinpanonne, kapteeni Boyd, sanoi Owen. — Jos ne olisivat vain puoleksikaan niin ihmeellisiä kuin teidän suulliset kertomuksenne, olisivat ne minusta perin mielenkiintoisia.
Kapteeni Jim kursaili vastaan vielä hetken aikaa, mutta veti sitten elämänvaiheensa esiin vanhasta merimiesarkusta ja ojensi pinkan Owenille.
— Teidän käy kyllä vaikeaksi ottaa selkoa minun töherryksistäni, sanoi hän. — Koulunkäyntini on ollut vähissä. Nuo muistiinpanot olen oikeastaan kirjoittanut vain pikku sukulaiseni Joen huviksi. Hän on aina niin halukas kuulemaan kertomuksia. — Eilen kun minä juuri hilaan veneestäni kymmenkiloista turskaa, tulee hän minun luokseni ja sanoo ilme nuhtelevana: "Setä, eikö turska ole järjetön luontokappale?" Olin näet sanonut hänelle, että järjettömille luontokappaleille pitää olla kiltti eikä niille saa tehdä pahaa millään tavalla. Jouduin nyt oikein ymmälle ja sopertelin jotakin sentapaista, että eläimet, jotka kelpaavat syötäviksi, muka muodostavat ikäänkuin poikkeuksen, niin että jos ei anna niiden kiusaantua tarpeettomasti, niin sopii niitä kyllä pyydystää… Mutta Joea ei tuo selitys näyttänyt tyydyttävän, enkä minä ollut tyytyväinen itsekään… Ah, kuinka saakaan olla varovainen sen suhteen, mitä sanoo lapsille — ne kyllä pitävät silmällä, käykö opetus ja elämä yhteen. Ne näkevät aivan ihmisen lävitse…
Puhuessaan kapteeni Jim piti koko ajan silmällä Owen Fordia, joka tarkasti hänen elämänvaihekirjaansa. Ja kun hän hetken kuluttua huomasi vieraansa vaipuneen sen lukemiseen, meni hän salavihkaa hymyillen astiakaappinsa luo ja alkoi ottaa esille teekuppeja sekä laittaa vettä tulelle. Owen Ford erosi kirjastansa vastenmielisesti kuin saituri kultamöhkäleestä — mutta pianhan tee oli juotu ja silloin hän kävi jälleen käsiksi kirjaan yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.
— Sopiihan kirja ottaa kotiinkin, sanoi kapteeni Jim, ilmaisematta mitenkään, että tuo paperipinkka oli hänen kallein aarteensa. — Minun täytyy mennä rantaan vetäisemään veneeni hiukan ylemmäksi. Nyt nousee pian tuuli. Aurinko laskee pilviin ja ilmassa vallitsee jonkinmoinen levottomuus. En pidä noista pilvimöykäleistä.