Gilbert oli palannut aikaisemmin kuin Anna oli luullut ja istui nyt herkuttelemassa Susanin mansikkapaistoksen ääressä. Susan itse pysytteli taustalla — ei juuri ihanana, mutta sen suopeampana suojelusenkelinä — nauttien yhtä suuresti tohtorin syönnin katselemisesta, kuin tämä itse nautti syönnistänsä.
— Millaisen toukan sinä sitten olet kehrännyt tuohon koteloon? kysyi
Gilbert.
— Sitä en sano vielä toistaiseksi, — katsokaamme ensin, tuleeko siitä mitään.
— No, miltä Ford tuntuu?
— Oikein siivolta — ja hän on hyvin miellyttävä ulkomuodoltaan.
— Ja niin kauniit korvat hänellä on, tietääkö tohtori, sekaantui
Susankin puheeseen mielihyvästä loistaen.
— Hän on kaiketi noin kolmenkymmenen, kolmenkymmenenviiden ikäinen, — ja hän on aikeissa kirjoittaa romaanin, sanoi Anna. — Hänellä on miellyttävä ääni ja hänen kasvojensa ilme käy hyvin herttaiseksi hänen nauraessaan. Hän on myöskin hyvin huolellisesti puettu. Kaiken tämän ohella hän kuitenkin tuntuu hiukan raskasmieliseltä.
Owen Ford tuli seuraavana päivänä tuomaan kirjelipun Leslieltä Annalle. Auringon laskiessa hän kierteli puutarhaa talonväen seurassa, ja sitten lähdettiin kuutamossa lahdelle pienellä soutuveneellä, jonka Gilbert oli antanut laatia kuntoon huviretkiä varten. He olivat kaikki kolme ihastuneita Oweniin, ja heistä oli kuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia, mikä oli hyvä enne heidän tulevaan seurusteluunsa nähden.
— On kovin hauska nähdä siivoa nuorisoa, pikku tohtorinna, sanoi
Susan vieraan lähdettyä.
Owen oli näet vakuuttanut Susanille, että niin erinomaista mansikkahillopaistosta kuin hänen hän ei ollut ikipäivänä syönyt, ja sillä oli hän voittanut ainaiseksi Susanin suopeuden.