— Sillä tavoin hänen nimensä säästyy unhoon joutumasta, sanoi hän kaihomielisesti. — Te pystytätte hänelle kauniin muistomerkin.
— Työskentelemme yhdessä, ehdotti Owen. — Kertomuksen sielu ja
henki on teidän antamanne, minä muovaelen vain sen ulkonaisen verhon.
Oi, kuinka erinomaisen kirjan me yhdessä laadimmekaan, kapteeni Jim.
Ja ryhdymme heti työhön.
— Ja ajatelkaas, että elämänvaiheitteni kirjoittajaksi tulee opettajan tyttärenpoika! huudahti kapteeni Jim. — Poikaseni, isoisäsi oli minun rakkain ystäväni! Kukaan ei mielestäni vetänyt hänelle vertoja. Nyt vasta käsitän, miksi minun on täytynyt odottaa niin kauan. Kirjaa ei saanut kirjoittaa kukaan muu kuin oikea mies. Sinä kuulut tänne, olet meikäläisiä — sinussa elää tämän vanhan pohjoisen rannikon sielu — sinä olet ainoa, jolla on kykyä kirjoittaa tuo kirja.
Päätettiin, että pieni huone, joka sijaitsi majakan suuren arkihuoneen vieressä, tulisi Owenin työhuoneeksi. Hän tarvitsi kirjoittaessaan kapteeni Jimin lähettyvillään saadaksensa häneltä yksityiskohtaisia tietoja merimiesten elämästä ja käsitemaailmasta, johon hän ei juuri ollut perehtynyt.
Jo seuraavana aamuna ryhtyi Owen työhön ja hän syventyi siihen täydellä hartaudella. Ja mitä kapteeni Jimiin tuli, oli hän sinä kesänä seitsemännessä taivaassa. Pieni huone, missä Owen istui kirjoittamassa, tuntui hänestä pyhätöltä. Owen neuvotteli kapteeni Jimin kanssa useista seikoista, mutta käsikirjoitusta ei hän tahtonut näyttää hänelle.
— Ei, setä saa odottaa, kunnes se ilmestyy painosta, hän sanoi. —
Kun saa kaikki yhtaikaa, tuottaa se paljon suurempaa iloa.
Owen tutki noiden ihmeellisten "elämänvaiheitten" aarteistoa ja käytti sitä hyväksensä aivan mielensä mukaan.
Turman omaksi joutunut Margareta oli alati hänen ajatuksissaan, ja hän viipyi niin hellien tuossa aiheessa, että tyttönen pian kuvastui hänelle elävänä olentona. Sitä mukaa kuin kirja edistyi ja tuon runollisen juonen käsittely kehkeytyi aina taiteellisemmaksi, sai se hänet täydellisemmin lumoihinsa, ja hän työskenteli kuumeentapaisella innolla. Hän antoi Annan ja Leslien lukea käsikirjoituksen ja lausua siitä arvostelunsa. Ja teoksen loppuluku, missä kirjailijan kyky antaa omaperäisten, hellällä kädellä muovailtujen ihmisolentojen vertauskuvallisesti edustaa voimaa, kärsimystä, onnea, saavutti suurimman täydellisyytensä — näin lausuivat sittemmin ammattiarvostelijat — oli laadittu Leslien esittämän suunnitelman mukaan.
Annalle tuotti alati uutta iloa ajatus, että hänen tuumansa oli toteutunut noin erinomaisella tavalla.
— Heti ensi näkemältä huomasin, että Owen Ford olisi juuri omansa tuohon tehtävään, sanoi hän Gilbertille. — Hänen kasvoissaan näin sekä leikillisyyden että tunteen valtavuuden ilmeen, ja ne molemmat — yhdessä kirjallisten taipumusten kanssa — olivat tarpeen sellaisen kirjan luomiseen. Hänellä oli kaikki onnistumisen edellytykset.