Hän istui puutarhan lävitse virtaavan puron varrella, pienellä oksista sommitellulla sohvalla, jonka Gilbert oli valmistanut hänelle. Owen Ford seisoi hänen edessään nojaten kellastuvan koivun solakkaan runkoon. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kasvoillansa näkyi jälkiä yönvalvonnasta. Anna silmäili häntä miettien oliko kesä todellakin vahvistanut hänen voimiansa, siinä määrin kuin oli toivottu ja odotettu. Oliko hän rasittunut liiaksi kirjan takia? Anna tuli nyt ajatelleeksi, ettei Ford viime viikolla ollut näyttänyt oikein hyvin voimiselta.
— Minuun nähden ei haittaa, että tohtori on poissa, sanoi Owen vitkaan. — Tahdoin juuri tavata teitä yksin, rouva Blythe. Minun täytyy uskoa teille muuan seikka, muutoin pelkään tulevani hulluksi. Koko viikon olen pyrkinyt rohkaisemaan mieltäni — katsomaan kohtaloani kasvoihin… Mutta se ei käy. Tiedän voivani luottaa teihin — ja sitäpaitsi — te tulette minua ymmärtämään. Nainen, jolla on silmät sellaiset kuin teillä, osoittaa aina ymmärtämystä. Te olette niitä ihmisiä, jotka vaistomaisesti valitsee uskotuiksensa. Rouva Blythe, minä rakastan Leslietä. Rakastan! Tuo sana on aivan liian laimea…
Hänen äänensä petti — niin voimakas oli hänen vaivoin hillitsemänsä mielenliikutus. Hän käänsi päänsä toisaanne ja peitti kasvot käsivarteensa. Koko hänen olentonsa vavahteli. Anna istui hiljaa ja katsoi häneen, kalpeana ja kauhuissaan. Ei koskaan hän ollut kuvitellut sellaista… Ja kuitenkin — kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, että voisi käydä niin? Nythän se tuntui niin luonnolliselta ja mahdottomalta välttää. Hän ihmetteli sokeuttaan…
Mutta — mutta — tuontapaista ei tapahtunut koskaan Neljässä tuulessa. Kaikkialla muualla voi kyllä tapahtua, että inhimilliset intohimot kapinoivat yleisiä tapoja ja lakeja vastaan — mutta ei täällä… Lesliellä oli ollut täysihoitolaisia monena kesänä, mutta seuraukset eivät olleet vielä koskaan olleet tällaiset. Mutta nuo toiset kesävieraat eivät liene olleet Owen Fordin kaltaiset, ja tuo vilkas, lämminverinen Leslie ei ollut sama ylväs ja luotaan torjuva olento, joka edellisinä vuosina oli kylmän itsetietoisena liikuskellut piilipuitten ympäröimässä talossa. Oi, jonkun heistä olisi pitänyt tulla ajatelleeksi tuota mahdollisuutta! Miksi ei se ollut pälkähtänyt päähän neiti Corneliallekaan? Neiti Corneliahan oli muutoin aina niin varuillaan ja valmis nostamaan melua, kun vain oli kysymys miehistä… Anna tunsi järjetöntä katkeruutta neiti Corneliaa kohtaan. Sitten hän ikäänkuin voihkaisi sydämessään. Olihan aivan yhdentekevää, kenen syy onnettomuus oli, — sehän oli joka tapauksessa tapahtunut… Ja entä Leslie? Kuinkahan oli Leslien laita? Hänen takiansa oli Anna niin kovin huolestunut.
— Tietääkö Leslie tästä, herra Ford? kysyi hän näennäisesti tyynenä.
— Ei — ellei hän nimittäin ole aavistanut sitä itsestänsä. Ettehän toki luule, että minä olisin ollut kyllin katala ja julkea ilmaistakseni hänelle salaisuuteni, rouva Blythe? En ole voinut olla rakastumatta häneen — siinä kaikki — ja nyt kärsin enemmän kuin voin kestää.
— Ja entä hän — vastaako hän tunteeseenne? kysyi Anna.
Samassa kuin tuo kysymys pujahti Annan huulilta,
tunsi hän, ettei hänen olisi pitänyt sitä tehdä. Owen Ford vastasi kiihkeästi torjuen:
— Ei — ei, tietysti ei. Mutta minä voisin voittaa hänen rakkautensa, jos hän vain olisi vapaa — tiedän, että voisin.