— Leslie pitää hänestä — ja hän tietää sen, ajatteli Anna. Ääneen hän sanoi osanottavaisesti, mutta jokseenkin ratkaisevalla äänensävyllä:
— Mutta hän ei ole vapaa, herra Ford. Ja ainoa, mitä voitte tehdä, on, että katoatte hiljaa hänen elämästänsä.
— Sen tiedän — sen tiedän, vastasi Owen tuskin kuultavalla äänellä. Hän istuutui tuolle kotitekoiselle istuimelle ja tuijotti toivotonna puron keltaisenruskeaan veteen. — Tiedän kyllä, ettei mitään ole tehtävissä — minun on vain sanottava jäykän kohteliaasti: "Hyvästi, rouva Moore! Kiitoksia kaikesta ystävällisyydestä, jota olette tänä kesänä osoittanut minulle!" — juuri kuten olisin sanonut tuolle toimeliaalle kelpo emännälle, jonka luulin kohtaavani tänne tullessani. Sitten minä maksan, mitä olen hänelle velkaa, kuten jokainen muukin kunnon vuokralainen tekisi, ja sitten matkustan tieheni. Niin perin yksinkertaista on tuo kaikki tyynni! Ei epäilyksiä — ei epäröimisiä — suoraa tietä vain eteenpäin. Ja sitä tietä tulen käymään, rouva Blythe, — siihen nähden voitte olla levollinen! Mutta helpompi minun olisi käydä hehkuvilla raudoilla.
Hänen äänensävynsä saattoi Annan sydämen kuristumaan kokoon tuskasta. Ja hänen oli niin vaikea sanoa mitään tähän hetkeen soveltuvaa. Nuhteista ei voinut olla puhettakaan — hänen neuvojansa ei Owen Ford ollut pyytänyt — osanotto kilpistyi voimatonna tuosta hillitystä epätoivosta. Lämpöinen säälin ja surun tunne täytti hänen povensa. Kuinka rajattomasti pahoillaan hän oli Leslien tähden! Eivätkö tuon tyttöparan kärsimykset olisi olleet tarpeeksi suuret ilmankin tätä!
— Minun ei olisi niin vaikea jättää häntä ja matkustaa täältä pois, jos hän edes olisi onnellinen, jatkoi Owen yhä edelleen voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. — Mutta hänhän on kuin elävänä kuollut — ajatelkaapa vain, mihin tilaan minä jätän hänet tänne! Se on juuri kaikkein pahinta. Antaisin henkeni, jos voisin sillä tehdä hänet onnelliseksi — enkä voi edes tehdä mitään häntä auttaakseni — en mitään. Hän on ainaiseksi kahlehdittu tuohon heikkomieliseen olentoon, häntä odottaa vain vuosi vuodelta sama sisällyksetön, eloton, tarkoitukseton elämä. Tulen hulluksi sitä ajatellessani. Ja minun puolestani täytyy elää elämäni näkemättä häntä koskaan, mutta tietäen hyvin, mitä hänen on kärsittävä. Se on kauheata… hirvittävää…
— Hänen kohtalonsa on hyvin kova, sanoi Anna murheellisesti. — Me, hänen ystävänsä, tiedämme kyllä, kuinka säälittävä hänen osansa on.
— Ja hänellä olisi niin runsaat lahjat elämää varten, jatkoi Owen kapinoivalla äänensävyllä. — Hänen kauneutensa on varmaankin vähäisin hänen saamistaan luonnon antimista — ja kumminkin hän on kaunein nainen, minkä ikinä olen nähnyt. Ja ajatelkaa hänen nauruansa! Koko kesän olen tehnyt parastani houkutellakseni esiin tuon naurun — vain saadakseni kuulla sen helmeilevän. Ja entä hänen silmänsä! Ne ovat yhtä syvälliset ja siniset kuin tuo edessämme lepäävä merenlahti. En koskaan ole nähnyt sellaisia hohtoisan sinisiä silmiä. Mutta oletteko koskaan nähnyt hänen tukkansa valloillaan?
— En. Oletteko te?
— Olen kerran. Olin lähtenyt niemelle mennäkseni kalastamaan kapteeni Jimin kanssa, mutta oli niin myrskyistä, ettemme lähteneetkään vesille. Varmaankin hän oli luullut saavansa olla rauhassa koko iltapäivän, ja käyttäen hyväksensä tilaisuutta hän pesi tukkansa. Lähestyessäni paluumatkalla taloa hän seisoi kuistilla sitä kuivattamassa. Se ympäröi hänen varttansa kultavirran kaltaisena. Nähdessään minut hän kiiruhti sisään, ja tuuli kävi käsiksi hänen tukkaansa ja verhosi hänet siihen, — hän oli kuin Danae kultapilvessä… Sinä hetkenä täytti mieleni ilmestyksen tavoin tieto, että rakastin häntä — olin häntä rakastanut aina siitä illasta, jolloin näin hänen kuvastuvan hämärään punaisen lampun valon hohteessa. Ja täällä hänen täytyy elää elämänsä, hoidella miespahaistansa ja jaaritella hänen kanssaan, ahertaa ja säästää heidän henkensä ylläpitämiseksi, minun hukatessa elämäni toivottomassa kaihossa ja saamatta edes tarjota hänelle sitä apua, mitä ystävän olisi lupa antaa… Kuljeskelin viime yönä rannalla edestakaisin aina päivänkoittoon saakka miettien ja punniten asioita, kunnes kaikki meni sekaisin aivoissani. Ja kaikesta huolimatta en voi sittenkään pahoitella tuloani tänne Neljään tuuleen. Kuinka tuskallista tämä onkin, tuntuu minusta, että olisi vieläkin kauheampaa, jos en olisi koskaan saanut tulla tuntemaan Leslietä. Hänen rakastamisensa ja hänen luotansa lähteminen tuottaa tuskaa ja ahdistusta, mutta ajatus, etten olisi häntä koskaan rakastanut, on kuin sulaa mahdottomuutta. Mitä teille nyt sanon, tuntuu teistä varmaankin aivan sekavalta, — tällaiset kiduttavat ristiriidantunteet vaikuttavat aina niin mielettömiltä, kun koettaa pukea ne sanoihin… Niitä ei pitäisi tuoda ilmoille — ne olisi vain kärsittävä ja kestettävä. Minun olisi pitänyt vaieta — mutta minulle on tuottanut kuin hivenen helpotusta — saada avata sydämeni… Ainakin on se suonut minulle voimaa lähteä aamulla varhain tieheni rehellisenä miehenä, ilman mitään tunteenpurkausta. Tehän kirjoitatte minulle joskus, rouva Blythe, eikö totta? Annatte minulle hiukan tietoja hänestä — senverran kuin niitä voi antaa.
— Oi, mielelläni, sanoi Anna. — Minusta on ikävä, että te matkustatte pois, me tulemme kaipaamaan teitä niin kovin — meillähän on ollut niin hauska yhdessä. Jos ei olisi käynyt näin, olisitte voinut palata jälleen ensi kesänä… Mutta kenties te sittenkin — myöhemmin — kun olette unohtanut…