— En unohda koskaan — enkä palaa milloinkaan Neljään tuuleen, sanoi Owen lyhyesti.
Puutarha vaipui hiljaisuuteen ja hämyyn. Kaukaa hietasärkiltä kuului meren hiljaista, yksitoikkoista pulpahtelua. Iltatuuli sohahteli poppelien latvoissa vanhan salaperäisen loitsulaulun kaltaisena — tarinoiden unhoon joutuneista, surumielisistä muistoista. Erillään seisova solakka nuori haapa kuvastui läntisen taivaan vienon vaaleanpunan ja opaalinvärin vivahduksiin, ja sen värisevät oksat ja lehdet olivat kuin pehmoiseen purppuraan verhottuja.
— Eikö tuo ole kaunista? sanoi Owen viitaten puuhun.
Hän teki nähtävästi kiitettävän yrityksen tyyntyä ja osoittaa mielenlujuutta ja levollisuutta.
— On kyllä, sanoi Anna lempeästi. — Se on niin kaunista, että se herättää tunteen, jota minä lapsena nimitin "miellyttäväksi sydämenpakotukseksi". Voitteko selittää, miksikä senkaltaisiin sielunliikutuksiin aina pitää liittyä tuskantunne? Suremmeko me sen katoavaisuutta, mitä ihailemme? Vai suremmeko sitä, että saamme nähdä ainoastaan vilahduksia haaveksimastamme ihanuudesta tai siitä, mitä parhaimpina hetkinämme olemme tunteneet?
— Siitä, mikä on saavuttamattomissa, mitä on mahdoton voittaa, sanoi Owen katse suunnattuna kauas avaruuteen. — Juuri sitähän minäkin pyydän — ei siis ihme, jos kurotan käteni turhaan sitä saavuttaakseni.
— Taidatte puhua kuumehoureissa. Varmaankin te olette istunut illoin liian kauan ulkona ja vilustunut. Menkää kotiin ja pyytäkää saada kupillinen seljakeitettä ja laittakaa itsenne oikein lämpimästi vuoteeseen, kuultiin neiti Cornelian äänen puhuvan.
Mainittu nainen oli tullut sisään honkien välillä olevasta pienestä veräjästä, juuri parahiksi kuulemaan Owenin viime sanat. Neiti Cornelia piti Owenista, mutta hänen perusohjeenaan oli, että jos hän kuuli jonkun miehen, vanhan tai nuoren, ilmaisevan tunteensa "mahtipontisin" sanoin, kuten hän sitä nimitti, piti hänen heti nuijia häntä.
Neiti Cornelia edusti ilmettynä kuvana sitä hullunkurisuutta, joka aina tirkistää esiin jostakin kulmasta elämän murhenäytelmässä. Anna, jonka hermot olivat joutuneet jokseenkin kovalle koetukselle, tyrskähti kouristuksentapaiseen nauruun, ja yksin Owenkin veti hiukan suutaan hymyyn. Oli varma asia, että minne neiti Cornelia ilmestyi, sieltä pakeni tunne ja intohimo tipotiehensä. Ja totta on, että Annastakaan tilanne ei enää tuntunut täysin niin synkeältä ja tuskalliselta ja toivottomalta kuin muutama minuutti sitten. Mutta unta ei hän silti saanut sinä yönä silmiinsä.