HIETASÄRKÄLLÄ.
Owen Ford matkusti seuraavana aamuna Neljästä tuulesta. Illalla meni Anna tervehtimään Leslietä, mutta ei tavannut ketään kotona. Ovi oli kiinni, ja valoa ei näkynyt ainoastakaan akkunasta. Talo tuntui tavallistakin kolkommalta ja autiommalta. Leslie ei tullut tervehtimään seuraavana päivänä — ja se tuntui Annasta huonolta merkiltä.
Kun Gilbert illalla kutsuttiin kalastajakylään, meni Anna mukaan niemelle saakka ja laskeutui siellä ajoneuvoista viipyäksensä hetkisen kapteeni Jimin tykönä. Mutta majakan mahtava valo, joka loi suunnattomia kellertäviä kolmioita syysillan sumuun, oli Alec Boydin huostassa, ja kapteeni Jim oli poissa.
— Mitä nyt aiot tehdä? kysyi Gilbert. — Tuletko minun mukaani?
— Minua ei haluta tulla kalastajakylään, mutta voin seurata mukanasi vähän matkaa, niin sinä lasket minut rantaan ja minä kuljeskelen hietasärkillä, kunnes palaat takaisin. Kallioranta on liian niljakka ja pimeä tänä iltana.
Astellen yksin hietarannikon harjujen ja loppumattomain leväsäikeiden keskellä antautui Anna illan tarumaisen tunnelman valtaan. Ilma oli verrattain lämpöinen — nythän oltiin jo syyskuussa — ja iltapäivällä oli seutu ollut verhoutunut jonkinmoiseen autereeseen. Mutta nyt oli usva hiukan hälvennyt, ja täysikuu oli muuttanut sataman ja lahden ja ympäröivän rannan omituisen haaveelliseksi, himmeään hopeaharsoon verhotuksi tarumaailmaksi, mistä ankkuroitujen laivojen taklaukset epäselvästi häämöttivät esiin aavemaisesti muuttuneissa muodoissa. Kapteeni Josiah Crawfordin musta kuunari, joka perunalastissa pyrki satamansuusta ulos ulapalle, muuttui Lentäväksi hollantilaiseksi matkalla etäiseen kartoittamattomaan maahan, joka kaukaa kajastaen vetäytyi aina loitommalle eikä ollut koskaan saavutettavissa. Yläilmoista kuuluva näkymättömäin lokkien kirkuna muuttui aaltoihin vajonneiden merimiesten valitushuudoiksi. Hietikon poikki sinkoilevat pienet vaahtokuplat olivat rantarotkoista ilmestyviä taikakaluja. Suuret kuperat hietasärkät muuttuivat vanhojen pohjoismaisten satujen jättiläisiksi. Lahden toiselta puolen kimmeltävät valot merkitsivät pettäviä majakoita kadotettujen sielujen asumalla loihditulla Taimikolla. Vaeltaessaan tietänsä edelleen kautta usman huvitteli Anna päästämällä mielikuvituksensa valloilleen. Oli viehättävää kuljeskella siellä yksinäisyydessä ja haaveilla ympäristö täyteen kammottavia ja salaperäisiä olentoja ja esineitä.
Mutta oliko hän yksin? Jonkun matkan päässä näki hän tumman ja muodottoman olion liikahtelevan — sen ääriviivat kävivät selvemmiksi ja se tuli äkkiä häntä vastaan poikki hietikon, jonka pinnan hyrskyt olivat muodostelleet aaltomaiseksi.
— Leslie? huudahti Anna aivan ihmeissään. — Mitä ihmettä sinä teet täällä — tällaisena iltana?
— Niin, mitäs sinä täällä teet? kysyi Leslie vastaan koettaen naureskella.
Yritys epäonnistui. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, mutta nuo pienet vallattomat kiharat, jotka tunkivat esiin helakanpunaisen päähineen alta, ympäröivät hänen otsaansa ja ohimoitaan kimmeltävien kultarengasten kaltaisina.