— Minä käyskentelen täällä odottaen Gilbertiä — hänet kutsuttiin kalastajakylään. Aioin viipyä sen aikaa majakalla, mutta kapteeni Jim ei ollut kotona.
— Minä tulin tänne siksi, että tahdoin kulkea — kulkea — kulkea, sanoi Leslie haluttomasti. — En halunnut jäädä kalliorannalle. Meri kohisi, ja minusta tuntui kuin tukehtuisin sinne kallioitten väliin… Minun täytyi tulla tänne — pelkään, että minun muutoin olisi käynyt hullusti… Soudin satamansuun poikki kapteeni Jimin ruuhella. Olen ollut täällä tunnin ajan. Tule — lähdetään kävelemään. Minä en voi seistä hiljaa. Oi, Anna!
— Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo kysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.
— En voi sanoa sinulle mitään — älä tiedustele… En välittäisi siitä, vaikka sen tietäisitkin — päinvastoin se olisi minulle mieleen — mutta en voi sanoa sitä sinulle — enkä kenellekään muulle… Varmaankin on pääni ollut sekaisin — ja nyt tuntuu niin oudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.
Hän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen ympärilleen.
— Leslie — onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään Owen
Fordista?
Leslie irroittihe äkkiä hänestä.
— Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. — Anna, mistä olet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen luettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?
— Ei, ei, älä pelästy! Minä — en voi sanoa sinulle, millä tavoin olen saanut tietää sen… Tulin vain ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, rakkaani… Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!
— Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella, liikutetulla äänellä. — Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan välittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena, joka olisi teljettävä lukkojen taa?