— En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan järkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän vakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan liiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan sairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta tuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut minulle taistella sitä vastaan.
— Mutta tiedätkös — on niin — niin nöyryyttävää rakastaa häntä — hänen pyytämättään rakkauttani — ja kun en minä itse ole vapaa enkä oikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. — Se juuri saattaa minut tuntemaan häpeätä…
— Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä, että sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat saattamaan sinut yhä onnettomammaksi.
— Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen kasvavan ja jota voisi varoa — jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi Leslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. — En käsittänyt ollenkaan, kuinka laitani oli… Mutta sitten tuli päivä — viikkokausi sitten — jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli valmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin — silloin oli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta tuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään — puhekykyni petti — en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä näytin… Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella, että hän ymmärsi kaikki… tai edes aavistikaan, miten asiat olivat…
Anna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää Owenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen, kiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta saada avata sydämensä.
— Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna — onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki oli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi teki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä osittain oikeassa, — mutta kokonaan ei syy ollut siinä — ah ei, ei likimainkaan… Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta… Ja nyt on kaikki ohi — nyt hän on poissa… Kuinka voin elää, Anna? Kun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui minusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.
— Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi Anna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan, että hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.
Muutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin tarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse oli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan samalla tavoin.
— Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin, sanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. — Minullahan ei ole mitään tulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen — mutta hän ei palaa — ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä enää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini ja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin… Kerran, kauan sitten, haaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi autuaallisen ihana tunne — ja nyt se on tällaista… Matkustaessaan pois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi: "Hyvästi, rouva Moore", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet edes ystäviäkään — kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään. Tiedänhän kyllä, etten merkitsekään — enkä edes tahtoisikaan, että hän pitäisi minusta — siitä tämä kaikki vain kävisi yhä sietämättömämmäksi — mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan ystävällisempi!
— Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.