Hän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän täytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman salaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet niin kylmiksi — miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja täysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta — mutta sitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.
— Minä en voi sille mitään, Anna — en tosiaankaan voi sille mitään, sanoi Leslie parka.
— Tiedän sen kyllä.
— Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen kataluuteen?
— En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.
— Ja kuule — ethän kerro tästä Gilbertille?
— Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?
— Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin erikoista luottamusta toisiinne… Minusta tuntuisi aivan luonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.
— Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta hyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.
— Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi selvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen. Tuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta. Toivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi… Väliin minusta tuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina sieluni syvyyteen saakka… Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan hälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan jokaiselta elävältä olennolta… En käsitä, kuinka voin enää elää! Tämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava yksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen Owenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä — kun olin käynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava kotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä — minä saan käydä yksin…