— Hyvää yötä nyt kaikki tyynni, sanoi hän mennessään ulos.
Anna, jonka herkkä korva oli tajunnut tuossa jäähyväistervehdyksessä ilmenevän harvinaisen surumielisyyden, kiiruhti ovelle hänen jälkeensä.
— Tulkaa pian jälleen, kapteeni Jim, huusi hän vanhuksen poistuessa pienestä veräjästä, jonka patsaina olivat molemmat korkeat hongat.
— Kiitos kutsusta! huusi kapteeni vastaan hilpeällä äänellä. Mutta kapteeni Jim oli istunut viimeisen kerran tuon pienen haavemajan takkavalkean ääressä.
Anna meni hitaasti takaisin toisten tykö.
— Minun on niin sääli kapteenia, jonka täytyy nyt mennä aivan yksin takaisin yksinäiselle niemellensä, sanoi hän. — Eikä siellä ole ketään toivottamassa häntä tervetulleeksi. No niin, Ensi perämies kylläkin, jos se on valveilla…
— Kapteeni Jim on niin oiva seura toisille, että täytyy ajatella hänen olevan hyvänä seurana itselleenkin, sanoi Owen. — Mutta useinhan hänen olonsa mahtanee tuntua yksinäiseltä. Nyt tänä iltana hänen olennossaan oli jotakin ennustajan tapaista, — hän puhui sen tavoin, jolla on jotakin julistettavaa… Niin, minun on kai myöskin lähdettävä nyt.
Anna ja Gilbert poistuivat hienotunteisesti huoneesta, mutta Owenin mentyä tuli Anna takaisin. Hän tapasi Leslien seisomassa takkatulen hiipuvan hiiloksen ääressä.
— Oi Leslie, minä tiedän… olen niin äärettömän iloinen, rakas ystäväni, sanoi hän, sulkien hänet syleilyynsä.
— Anna, onneni pelästyttää minua, kuiskasi Leslie. — Se on minusta liian suuri voidakseni uskoa siihen — pelkään siitä puhua… Minusta on kuin se olisi haave vain — tämän pienen haavemajan synnyttämä — kuin haihtuisi se olemattomiin heti kun täältä lähden.